FS Charles de Gaulle
| Charles de Gaulle | |
|---|---|
 Charles de Gaulle |
|
 |
|
| Aluksen vaiheet | |
| Rakentaja | DCN, Brestin telakka |
| Kölinlasku | 14. huhtikuuta 1989 |
| Laskettu vesille | 7. toukokuuta 1994 |
| Palveluskäyttöön | 18. toukokuuta 2001 |
| Tekniset tiedot | |
| Uppouma |
38 000 brt (kevyt kuorma) 42 000 brt (täysi kuorma) |
| Pituus | 261,5 m |
| Leveys | 64,36 m |
| Syväys | 9,43 m |
| Propulsio |
2 × K15-painevesireaktoria 150 MW |
| Nopeus | 27 solmua |
| Miehistöä | 1 850 |
| Aseistus | |
| Aseistus |
Dassault Rafale Dassault Super Étendard Northrop Grumman E-2 Hawkeye SA365 Dauphin |
Charles de Gaulle (runkonumero R91) on Ranskan laivaston ydinkäyttöinen lentotukialus ja Ranskan laivaston lippulaiva. Se on Ranskan kymmenes ja ainoa palveluksessa oleva lentotukialus. Alus on Ranskan laivaston ensimmäinen ydinkäyttöinen pinta-alus ja ainoa ydinkäyttöinen lentotukialus Yhdysvaltain laivaston ulkopuolella. Se on nimetty ranskalaisen sotilaan ja valtiomiehen Charles de Gaullen mukaan.
Aluksella on Dassault Super Étendard, Dassault Rafale M -hävittäjiä ja Northrop Grumman E-2 Hawkeye -tutkakoneita, minkä lisäksi aluksella on nykyaikainen omasuojajärjestelmä Aster- ja Mistral-ohjuksineen. Alus on tulivoimaisin eurooppalainen lentotukialus ja koossa sen ohittavat Venäjän laivaston Admiral Kuznetsov sekä Yhdysvaltain laivaston lentotukialukset.
Valmistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan hallitus hyväksyi syyskuussa 1980 kahden ydinkäyttöisen lentotukialuksen hankinnan korvaamaan Clemenceaun ja Fochin, jotka poistettiin alusluettelosta syyskuussa 1997 ja marraskuussa 2000. Ensimmäisen aluksen valmistus aloitettaisiin vuonna 1986 ja sen tuli valmistua 1996. Toisen aluksen töiden piti alkaa vuonna 1991 ja sen tuli valmistua kymmenessä vuodessa.[1]
Uusi lentotukialus tilattiin 3. helmikuuta 1986 DCNS Brestin telakalta, missä köli laskettiin huhtikuussa 1989[1]. Aluksen piti valmistua toukokuuhun 1994 mennessä, jolloin se olisi ollut suurin läntisessä Euroopassa valmistunut lentotukialus sitten vuoden 1951. Silloisen presidentin François Mitterrandin piti 1986 kastaa alus Richelieuksi ranskalaisen valtiomiehen kardinaali Richelieun mukaan. Pääministeri Jacques Chirac kuitenkin vaihtoi 7. helmikuuta 1987 aluksen nimeksi Charles de Gaulle.
1990-luvun alun taloudentaantumasta johtuneet rahoitusvaikeudet viivästyttivät valmistumista. Kustannukset ylittivät kolme miljardia ja työt keskeytettiin vuosina 1990, 1991, 1993 ja 1995. Lopulta alus valmistui 18. toukokuuta 2001 eli viisi vuotta aikataulusta viivästyneenä.
Vakoojaepisodi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]The Guardian julkisti 1993 tiedon, jonka mukaan joukko töitä valvoneita insinöörejä olisi ollut Britannian MI6:n tiedustelutehtävissä. Artikkelin mukaan tehtävänä olisi ollut ydinreaktorien suojaamiseen liittyvät yksityiskohdat sekä muut tekniset yksityiskohdat aluksella. Lopulta lehti julkaisi sekä Britannian että Ranskan edustajan vakuutuksen siitä, että vakoilujuttua ei todellisuudessa ollut olemassa.
Koeajot ja uusia ongelmia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aluksen koeajot avomerellä aloitettiin tammikuussa 1999. Koeajoissa todettiin suuria ongelmia koneiston aiheuttaessa tärinää aluksella, mikä pakotti vaihtamaan potkurit. Aluksella havaittiin lisäksi runsaasti sähkönsaantiongelmia. Lopulta havaittiin viiston lentokannen olevan liian lyhyt Yhdysvalloista hankituille E-2C-koneille, jotka eivät voineet laskeutua alukselle turvallisesti. Kantta pidennettiin 4,42 metriä,[1] mikä maksoi viisi miljoonaa frangia. Seuraavaksi ydinreaktorissa oli 28. helmikuuta 2000 höyryvuoto.
Aluksen ollessa 9. marraskuuta 2000 matkalla Norfolkiin Virginiaan oikeanpuoleinen potkuri hajosi, joten aluksen piti palata Touloniin korjattavaksi. Vaurioita tutkittaessa havaittiin toisessa potkurissa sekä varalla olleissa potkureissa vastaavia vikoja eli kuplia kupari-alumiinivaluissa lähellä akselia. Vika laitettiin toimittajan, jo aiemmin konkurssiin ajautuneen Atlantic Industriesin syyksi. Ongelmaa lisäsi edelleen kaikkien valmistukseen liittyvien dokumenttien tuhoutuminen tulipalossa. Tilapäisenä korjauksena alukseen asennettiin Clemenceauta ja Fochia varten varastoidut potkurit, joiden nopeus oli rajattu 24 solmuun eikä sopimuksen mukaiseen 27 solmuun.
Alus palasi telakalta 5. maaliskuuta 2001 ja kykeni hieman yli 25 solmun nopeuteen uusilla potkureillaan. Se kuitenkin joutui uudelleen telakalle heinäkuussa melun vuoksi, mistä se palasi lokakuussa. Sanomalehdistö raportoi 16. syyskuuta aluksella havaituista liian korkeista säteilypitoisuuksista, joiden syyksi epäiltiin viallista suojaelementtiä. Myöhemmin kuitenkin todettiin, että säteilynormit olivat muuttuneet ja säteilytasot olivat täysin sallituissa rajoissa. Normaalia ylläpitotyötä tehnyt merimies menetti 8. marraskuuta 2001 tajuntansa vuotaneen kaasun vuoksi. Apuun rientänyt aliupseeri menetti myös tajuntansa. Aluksen ensiapuhenkilöstö kykeni pelastamaan tajunsa menettäneet, minkä jälkeen heidät toimitettiin Touloniin sairaalaan. Kumpikin uhri selvisi onnettomuudesta hengissä.
Palvelus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Charles de Gaulle otettiin palvelukseen 18. toukokuuta 2001.[2] Yhdysvaltojen valmistautuessa 11. syyskuuta 2001 tehdyn terrori-iskun vastatoimiin ja kootessa joukkoja operaatio Enduring Freedomiin Ranskan lehdistö huomautti joukkojen puutteesta. Samanaikaisesti puolustuskomitea totesi laivaston ylläpidon olleen ala-arvoista. Nämä aiheuttivat jälleen huollossa olevaan Charles de Gaulleen kriittisiä arvioita, kuten entisen presidentin Valéry Giscard d’Estaingin alukselle antama arvio puolitukialuksesta.
Alus teki 11. lokakuuta fregatti Cassardin ja neljän AWACS-koneen kanssa onnistuneen Link 16 -tiedonsiirtojärjestelmän testauksen. Järjestelmä mahdollistaa reaaliaikaisen ilmatilanvalvonnan Etelä-Englannista Välimerelle. Kerätty informaatio voidaan lisäksi lähettää reaaliajassa vanhemman Link 11 -järjestelmän kautta Jean Bartille.
Ranskan hallitus päätti 21. marraskuuta lähettää aluksen Intian valtamerelle tukemaan Yhdysvaltain johtamaa Afganistanin taleban-hallitusta vastaan tehtyä operaatiota. Aluksen ympärille koottu Task Force 473, johon kuului kontra-amiraali Francois Cluzelin alaisuudessa 2 900 henkeä, lähti 1. joulukuuta merelle. Osaston muut alukset olivat fregatit La Motte-Picquet, Jean de Vienne ja Jean Bart, ydinkäyttöinen sukellusvene Rubis, tankkeri Meuse ja aviso Commandant Ducuing. Osaston ilma-aseen muodostivat kuusitoista Super Étendard, yksi E-2C ja kaksi Rafale M -lentokonetta sekä joukko helikoptereita. Super Étendardit lensivät 19. joulukuuta ensimmäisen tehtävänsä Afganistanin ilmatilassa, kun ne tekivät tiedustelu- ja pommituslennon alueella. Operaation aikana koneet tekivät kaikkiaan 140 lentosuoritetta eli keskimäärin 12 päivittäin.
Kesäkuussa 2002 Charles de Gaulle oli Arabianmerellä varustettuna Rafale M:illä, jotka tekivät Yhdysvaltain laivaston koneiden kanssa partiolentoja Intian ja Pakistanin rannikolla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun aluksen pääaseeksi suunniteltu Rafale M oli varsinaisessa operatiivisessa käytössä.
Alueellinen pelastuskeskus Välimerellä sai 9. lokakuuta hätäkutsun kahdeksanmetriseltä Babolinilta, jonka rungon ilmoitettiin vuotavan. Lähistöllä ollut Charles de Gaulle lähetti helikopterin pelastamaan kolmihenkisen miehistön huolimatta kovasta tuulesta, raivoavasta merestä ja huonosta näkyvyydestä.
Charles de Gaulle osallistui vuonna 2005 uudelleen operaatioihin Afganistanissa. Alus palasi Lounais-Aasian rannikolle toukokuussa 2006 ja pian saavuttuaan aloitti koalition joukkojen tukemisen Afganistanissa. Alus osallistui puolivuosittaiseen Intian ja Ranskan laivastojen yhteisharjoitukseen Varunaan.
Aluksen ensimmäinen suunniteltu huolto alkoi syyskuussa 2007, mihin mennessä se oli ollut 900 vuorokautta merellä ja purjehtinut matkan, joka vastasi matkaa kaksitoista kertaa maapallon ympäri. Aluksella oli tehty myös 19 000 katapultin laukaisua. Viisitoista kuukautta kestävän huollon tärkein yksittäinen tehtävä on ydinpolttoaineenvaihto, joka joudutaan tekemään kuuden vuoden palveluksessa olon jälkeen. Polttoaineen vaihdon lisäksi alukseen vaihdettiin uudet potkurit, jotka mahdollistaisivat nopeuden kasvattamisen suunniteltuun 27 solmuun.
Lentokoneiden huoltotilat ja aseiden varastotilat uudistettiin, mikä mahdollisti uuden ASMP-A-ydinaseilla ja SCALP-E-risteilyohjuksilla aseistetun Rafale F3 -hävittäjän toimimisen alukselta. Aluksen satelliittivastaanotinjärjestelmän kaistaa laajennettiin kymmenkertaiseksi. Aluksen huolto valmistui joulukuussa 2008, mutta koeajoissa todetut tekniset ongelmat pakottivat aluksen palaamaan telakalle maaliskuussa 2009. Miehistön palauttaminen operatiiviseen toimintaan edellytti koulutusjakson läpikäymistä.
Neljän kuukauden purjehdus supistui 14. lokakuuta 2010 yhteen päivään, kun aluksen voimansiirron virransyötössä todettiin vika. Charles de Gaulle lähti 30. lokakuuta Toulonista kontra-amiraali Jean-Louis Kerignardin komentaman laivasto-osaston mukana neljän kuukauden purjehdukselle Välimerelle, Punaisellemerelle, Intian valtamerelle ja Persianlahdelle. Osaston muut alukset olivat kaksi fregattia, ydinsukellusvene, huoltoalus ja siihen kuului kaikkiaan 3 000 merimiestä. Lentotukialuksen lento-osastoon kuului 12 Super Étendard -rynnäkkökonetta, 10 Rafale-hävittäjää ja kaksi E-2C-ilmavalvontakonetta.
Alus liittyi Persianlahdella Yhdysvaltain laivaston lentotukialusosastoon, johon kuului kaksi lentotukialusryhmää. Alukselta lähtenyt Rafale-kone tuhoutui marraskuun lopulla, mutta lentäjä pelastautui laskuvarjolla.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Gardiner, Robert (toim.): Conway’s All the World’s Fighting Ships 1947–1995. Lontoo: Conway Maritime Press, 1995. ISBN 0-85177-605-1 (englanniksi)
- Polmar, Norman: Aircraft Carriers – A History of Carrier Aviation and its Influence on World Events Vol. 2, 1946–2006. Dulles, Virginia: Potomac Books Inc, 2008. ISBN 978-1-57488-665-8 (englanniksi)
- Charles De Gaulle Nuclear-Powered Aircraft Carrier, France Naval Technology (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta FS Charles de Gaulle Wikimedia Commonsissa
