Hakkapeliitat

Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä erityisesti kolmikymmenvuotisessa sodassa palvelleita suomalaisia ratsusotilaita. Hakkapeliitta-nimitys juontaa juurensa ”Hakkaa päälle!” -sotahuutoon, ja se liitettiin joukkoihin sotamenestyksen myötä ensimmäisen kerran Puolan sodassa. Hakkapeliitat ratsastivat suomenhevosilla. Myöhemmin hakkapeliitoiksi on joissakin yhteyksissä kutsuttu kaikkia kolmikymmenvuotiseen sotaan osallistuneita suomalaisia sotilaita aselajista riippumatta.

Käsitteen alkuperä

Ennen Ruotsin suurvalta-aikaa aateliston asemiehiä kutsuttiin Suomessa huoveiksi, ja sanaa käytetään usein juuri ratsumiehistä. Matti J. Kankaanpää toisaalta huomauttaa kirjassaan Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla, etteivät kaikki huovit välttämättä olleet ratsastavia sotilaita. Ruotsin suurvalta-ajan asevoimiin värvättäessä suomalaiset ratsastajat olivat ”svenska ryttarna” eli ruotsalaista ratsuväkeä, eivät huoveja. Termistössä aikakausien välistä eroa määrittävät huomattavat muutokset sotavaltiossa. Niitä olivat ensi sijassa suoraan kruunun palveluksessa olleen jalka- ja ratsuväen määrän roima kasvattaminen, jalka- ja ratsuväen paikallisten perusyksikköjen luominen ja alueellisuuteen perustuvan värväysmenetelmän kehittäminen. Kansanperinteen mukaisesti hakkapeliitat olivat nimenomaan Ruotsin armeijassa juuri kolmikymmenvuotisessa sodassa palvelleita suomalaisia ratsumiehiä. Myöhemmin samaan kategoriaan on saatettu joissakin yhteyksissä sijoittaa myös kaikissa aselajeissa palvelleet suomalaiset. Käsitteen kannalta on merkittävää huomata, että hakkapeliittojen leimallinen taistelutapa, ratsuväen rynnäkkö, sekä heidän sotamenestyksensä edeltävät molemmat Ruotsin sekaantumista Keski-Euroopassa käynnissä olleeseen kolmikymmenvuotiseen sotaan.

The Swedish Intelligencer vuodelta 1632.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1909 julkaisema Gabriel Reinin tutkimus Suomesta ja suomalaisista 1500- ja 1600-lukujen lähteistössä dokumentoi kirjan jälkimmäisessä puoliskossa mainintoja suomalaisista kolmikymmenvuotisessa sodassa ja tätä ennen Puolan sodassa. Rein nostaa esille, että aikalaisnäkemysten mukaan suomalaiset olivat nuhjuisia, köyhiä, lujia ja peräänantamattomia. Reinin tutkimuksen merkittävin anti aiheelle on kuitenkin havainto, että suomalainen ratsuväki sai ”hakkaa päälle” -sotahuutoon yhdistetyn hakkapeliitat-lempinimensä jo Puolan sodan Wallhofin taistelussa 1626. Kolmikymmenvuotista sotaa edeltäneessä taistelussa suomalainen ratsuväki nousi ratkaisijan asemaan. Se rynnäköi heti taistelun alussa vihollisen keskiseen ryhmitykseen ja ajoi vastustajan pakosalle ilman omia menetyksiä. Reinin tutkimusten perusteella käsitteen alkuperäinen lähde, Lontoossa vuosina 1632–1634 julkaistu useiden osien mittainen brittien ja skottien sotakokemuksia käsittelevä julkaisusarja The Swedish Intelligencer, kuvaa sotahuudon ja lempinimen yhteyttä seuraavasti:

»Both Armies . . . usually call these Finlanders Horse, by the name of Hackapells: and that from the word Hackapel, which they use when they fall on. It signifies Knock them downe, for they looke for no Quarter; either to give or take any.»

Sotahistorioitsija Jussi T. Lappalainen arvioi, että juuri hakkapeliittakenraali Torsten Stålhandske olisi vaikuttanut The Swedish Intelligencerin erityisesti suomalaisia koskeviin osuuksiin. Teos käsittelee suomalaisia sotilaita sangen myötäsukaisesti. Kosmopoliittina aatelisena Stålhandske oli verkostoitunut erityisesti brittiläisten ja skotlantilaisten palkkasotilasupseerien kanssa ja puhui erinomaista englantia itsekin. Reinin omien tutkimusten mukaan The Swedish Intelligencer ei kuitenkaan ole ainoa aikalaisteos, joka vetää yhteyden sotahuudon ja termin ”hakkapeliitta” välille. Vaikka Rein liittää “Hakkaapäällein”-lempinimen syntymisen juuri Puolan sodan loppuun, ovat tämän suuntaiset lähteet kuitenkin kaikki ulkomaisia ja niitä on määrällisesti vähän. Historiantutkija Mirkka Lappalainen arvioi, että aikakauden dokumentteja ja kirjeenvaihtoa saattaa joutua käymään läpi ”vuosikausia” törmäämättä käsitteeseen koskaan. Kotimaisissa aikalaislähteissä taas ei termiä käytetä lainkaan. Suomessa ensimmäinen laajalti tunnettu kotimainen latinaksi kirjoitettu maininta sotahuudon ja kutsumanimen yhteydestä löytyy Ruotsin suurvalta-ajalla syntyneen historioitsija Daniel Jusleniuksen opinnäytetyöstä Aboa Vetus et Nova vuodelta 1700, jossa Juslenius kuvaa suomalaista sotahistoriaa ”laveasti ja mielikuvituksekkaasti”. Teoksen rehvakkaan tyylin selittää se, että hän oli alkuperäisiä fennofiilejä ja heistä mahdollisesti kaikkein tunnetuin.

Mirkka Lappalaisen mukaan ei ole epäilystäkään, etteikö ratsuväki nimenomaan hakannut päälle. On kuitenkin edelleen avoin kysymys, missä laajuudessa suomalainen ratsuväki leimaavaa sotahuutoaan käytti, ja toisaalta missä kapasiteetissa lempinimi levisi ja sitä juuri suomalaisesta ratsuväestä käytettiin. Asian ratkaisemisen kannalta lienee merkittävää, että suomalaisia oli Ruotsin kansallisessa armeijassa tuolloin suhteessa paljon. Karkeasti vakinaisesta jalkaväestä 2/5 ja vakinaisesta ratsuväestä 3/7 tuli vain noin 400 000 ihmisen vähäväkisestä maasta. Suomalaiset palvelivat pääasiassa omissa joukkoyksiköissään, ja vaikka asevoimien hallintokieli oli ruotsi, oli suomalaisten joukkojen komento- ja käyttökielenä suomi. Toisaalta ratsumiehet olivat peräisin varsin kirjavasta sosiaalisesta taustasta, ja ajan yhteiskunnassa sääty oli keskeisin identifioitumismenetelmä. Lappalainen epäileekin, ettei ratsumiehillä tästä syystä ollut mitään yhteistä keskenään. Hän esittää käsitteen kannalta keskeisen kysymyksen kirjassa Pohjolan Leijona:

»Arvoitukseksi silti jää, mielsivätkö nämä miehet olevansa ‘hakkapeliittoja’ tai oliko heillä mitään yhteistä identiteettiä aikanaan sotakenttien ulkopuolella.»

Mirkka Lappalainen on kuitenkin vakuuttunut, että vallinneet olosuhteet tekivät suomalaisista ratsumiehistä joka tapauksessa erityisiä. Euroopassa he olivat ratsut mukaan lukien silmiinpistäviä, puhuivat eksoottista kieltä ja pysyivät omiensa kesken, he eivät voineet vaihtaa tappion tullen puolta, kuten ulkomaalaiset palkkasotilaat tyypillisesti tekivät – ja taistelivat mahdollisesti myös siksi tavanomaista raivokkaammin – sotamenestys oli huomionarvoinen ja ratsuväki oli ylipäätään jälleen aikakauden soturieliittiä. Kotimaassa ratsumiehet ja heidät varustaneet talonpojat erottuivat muista merkittävän erityisaseman vuoksi. Niin ikään armeijan sotamenestys ja ratsuväen merkitys sille tunnettiin myös kotona.. Myös tutkija Perttu Immonen pitää itsestäänselvänä kolmikymmenvuotisen sodan veteraanien olleen kotiseudullaan ”melkoisia maailmanmiehiä”, mahdollisesti jopa sotasankareita. Ajatus perustuu kirkon valistustyöhön. Protestanttien sotamenestyksestä saarnattiin Suomenkin kirkoissa ehtimiseen. ”Elettiin hakkapeliittojen aikaa” summaa Lappalainen.

Taistelutaktiikka

Aseinaan hakkapeliitat käyttivät ratsupistooleja ja miekkaa. Lisäksi varusteina saattoi olla kypärä, nahkahaarniska eli költeri tai teräksinen rintahaarniska eli kyrassi.

Aikalaismaalaus Lechvirran taistelusta vuodelta 1632. Hakkapeliitat ylittävät jokea oikealla.

Taistelussa ratsuväki ratsasti vihollisen ryhmityksen eteen ja ampui pistooleilla laukaukset, joko jalkaväkeä tai vihollisen ratsuväkeä kohti. Tämän jälkeen, yleisesti hyväksi katsotun tavan mukaan, ratsuväki ratsasti takaisin lataamaan pistoolinsa ja toisti hyökkäyksen. Tätä perinteistä taktiikkaa kutsutaan karakoloinniksi. Taistelun aikana ratsuväen tehtävänä oli häiritä vihollisen joukkoja ampumalla, pyrkimällä koukkaamaan vihollisen taistelulinjan sivustaan tai selustaan, sekä koettaa estää vihollisen ratsuväen häirintäyrityksiä.

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf muokkasi sekä jalkaväen että ratsuväen taistelutaktiikkaa. Kuningas sai vaikutteita ratsuväen reformeihinsa Idän sotaretkiltä Puolaa ja Venäjää vastaan. Hän myös uudisti tykistöä merkittävästi. Jalkaväen uudistuksissa hän mukaili hollantilaista koulukuntaa ja Morits Oranialaista. Ruotsalainen uusi kolmen aselajin yhteistaktiikka muodostui onnistuneeksi yhdistelmäksi, joka todistettiin ensimmäisen kerran Breitenfeldissä 1631, kun uusi taktiikka löi perinteisen espanjalaisen taktiikan, niin sanotun espanjalaisen neliön.

Suomalaiset hakkapeliitat eivät eronneet muusta ruotsalaisratsuväestä taistelutaktiikaltaan, vaan kaikki yksiköt toimivat samalla tavalla. Taktiikkana oli, että ensin linjaan sijoitettu jalkaväki aloitti tulen. Linjana joukot pystyivät ampumaan huomattavasti suuremmalla tulivoimalla kuin vihollisen neliömäiseen muodostelmaan sijoitettu jalkaväki. Tykistö yhtyi tuleen kevyemmillä ja nopeammin ampuvilla rykmentintykeillä. Tulivoima mursi tehokkaasti vihollisen neliömuodostelmat, joita kutsuttiin ne kehittäneiden espanjalaisten mukaan tercioiksi. Neliömuodostelman hajotessa heikkeni yleensä myös joukkojen taistelutahto ja kyky torjua ratsuväen rynnäkkö.

Jalkaväen heikennettyä vihollisen taisteluryhmitystä Ruotsin ratsuväki mursi vihollisen rintaman raivokkaalla rynnäköllä, jossa hevostakin käytettiin aseena. Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmina, kunkin polvi painettuna viereisen ratsastajan polvitaipeeseen. Lähietäisyydeltä, alle kymmenestä metristä, ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle jopa jalkaväen muskettitulta pahemmat tappiot, mikä oli paljon tehokkaampaa tulenkäyttöä kuin karakolointi. Yhteislaukauksen jälkeen ratsuväki ei kääntynytkään takaisin, kuten karakolointiin kuului, vaan paljasti miekkansa ja ratsasti suoraan vihollisryhmitykseen. Jos vihollinen onnistuttiin lyömään näin, koko taistelu saattoi ratketa. Usein hakkapeliitat pyrkivät lähitaistelukontaktiin vihollisen ratsuväen kanssa heti taistelun alussa.^lähde?

Hakkapeliitat osoittautuivat päteviksi taistelemaan myös raskaammin varustettuja keisarillisia kyrassieereja vastaan. Tämä vaikutti myös hakkapeliittojen maineen kasvuun yliluonnollisena joukkona, kun raskaasti haarniskoitu keisarillinen ratsuväki pakeni pienillä hevosilla taisteluun ratsastavia ja haarniskoimattomia hakkapeliittoja. Myös suomalaisten joukkojen poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista, oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa.

Hakkapeliittojen taistelut

Hakkapeliittoja käytettiin ensimmäisenä Puolan sodan taisteluissa 1600-luvun aikana. Gabriel Reinin aikalaislähteisiin perustavan tutkimuksen mukaan suomalainen ratsuväki sai hakkapeliitat-lempinimensä Wallhofin taistelun jälkeen 1626. Armeijaa johti kuningas Kustaa II Aadolf, joka eurooppalaisista poiketen taisteli myös talvisin ja teki armeijastaan liikkuvamman ja nopeamman lisäämällä ratsuväen, jalkaväen ja tykistön yhteistyötä.

Ruotsin armeija kolmikymmenvuotisessa sodassa nojasi määrällisesti ennen muuta ulkomaiseen palkkasotilasjalkaväkeen. Ajalle tyypillisesti myös antautuneet yritettiin värvätä omaan palvelukseen, usein onnistuen. Ruotsin hyökätessä Saksaan 1630 jalkaväki oli monikansallista, mukana oli muun muassa englantilaisia, skotteja, suomalaisia ja ruotsalaisia. Ratsuväki ja tykistö olivat sen sijaan koottu ainoastaan ruotsalaisista ja suomalaisista joukoista.

Tunnetuimmat hakkapeliittataistelut lienevät Breitenfeld 1631, Rain 1632, Lützen 1632, Nördlingen 1634, Leipzig 1642 sekä Jankov 1645. Hakkapeliittojen päällikkönä toimi Suomessa syntynyt Torsten Stålhandske, joka oli myöhemmin myös koko Ruotsin ratsuväen kenraali.

Värväys ja organisaatio

Väenotosta

Väenottoja oli järjestetty Suomessa satunnaisesti jo 1500-luvulla. Ruotsin sotaväen suomalainen ratsuväki muodostettiin niin ikään samalla vuosisadalla, mutta jalkaväestä poiketen se perustui pitkälti omaehtoisuuteen. 1600-luvun taitteessa jalkaväen perusyksiköitä kutsuttiin lippukunniksi ja ratsuväen perusyksiköitä lippueiksi. Vuosisadan alun uudistuksissa lippukunnat muutettiin rykmenteiksi ja lippueet ensin komppanioiksi ja lopulta ratsuväkirykmenteiksi. Vuosisadan vaihteessa suomalaisia ratsukkoja – eli mies ja hevonen – palveli noin 1 100, joista kolmas osa oli aatelia. Ratsupalvelukseen sotilaan lähettänyttä taloa on sittemmin kutsuttu rustholliksi tai ratsutilaksi, ja järjestelmää ratsutilalaitokseksi. Esimerkiksi 1590-luvulla nuijasodassa surmansa saanut kapinallispäällikkö Jaakko Ilkka oli aateliton ratsutilallinen; hän oli varustanut Ruotsin sotaväen käyttöön kaksi ratsukkoa. Asevoimain uudistusten ja joukkojen vakinaistamisohjelman myötä väenotoista tuli 1620-luvulta lähtien järjestelmällisiä, ja niiden tahti kiihtyi vuosisadan kuluessa. Jalkaväkeä nostettiin ensin ottamalla yksi mies kymmenestä talosta, ja hetken perästä yksi mies kymmenestä miehestä – niin sanotusta “ruodusta”. Järjestelmä oli niin sanottu vanhempi jakolaitos, hieman myöhemmän ruotujakolaitoksen edeltäjä. Irtolaiset otettiin sotaväkeen mahdollisuuksien mukaan suoraan. Sijalleen saattoi tosin palkata miehen. Tätä yritettiin kyllä kieltää, koska summan pelättiin vaikuttavan veronkantokykyyn. Upseeristo otti kuitenkin mielellään suostuvaisia vastentahtoisten sijasta. Jalkaväen väenotosta muodostui alueensa ihmisille ja taloudelle todellinen taakka. Tapahtumaa alettiin nimittää “veriveroksi”. Jo vuonna 1617 torniolaiset osoittivat kuvaavan valituskirjeen kruunulle:

»Vakinaisten sotamiesten koko luku joita meidän köyhien miesten tästä pitäjästä täytyy asettaa, nousee 160:een, mikä johtaa meidät turmioon; minkä vuoksi me pyydämme nöyrimmin täten mahdollista lievennystä.»

Tutkija Perttu Immosen kirjasta Suomen rahvaan historia käy kouriintuntuvasti ilmi muutama tuolloin sotaväelle erityisen leimallinen piirre. Merkittävä osa suomalaisesta jalkaväestä sijoitettiin linnoituksiin ja varuskuntiin. Näitä sijaitsi koti-Suomen lisäksi muun muassa Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja Pohjois-Saksassa. Varusväki oli silti yhtä lailla hengenvaarassa, sillä heitä sortui käsittämättömät määrät vain pelkkiin kulkutauteihin. Muiden puutteiden ohessa esimerkiksi juomavesi oli alituisesti saastaista. Palveluksen välttely ja karkuruus vakiintuivatkin vastaukseksi väenottoihin. Välttely, karkuruus ja muu poistuma johti ajoittain jopa mittaviin paikallisiin muuttoliikkeisiin. Toisaalta suomalaiset eivät nousseet järjestäytyneeseen vastarintaan. Nuijasota ja sitä seurannut Kaarle IX:n kurinpalautus oli nujertanut Suomessa niin talonpojat, kuin aatelin.

Ratsuväki

Tammelasta lähteneiden 24 hakkapeliitan muistoksi vuonna 1932 pystytetty monumentti on aihepiirissään ensimmäinen Suomessa.

Ratsuväen omaleimainen värväys juontaa juurensa 1200-luvun lopulle, jolloin Maunu Ladonlukko sitoutui myöntämään verovapauden ratsupalveluksen suorittaneelle tilalliselle. Järjestely johti ajan saatossa perinnöllisen verovapaan maanomistaja-aatelin, eli maallisen rälssin syntyyn. Aatelin piti varustaa kruunulle tiettyä kynnysarvoa kohti yksi ratsukko. Kun tätä kynnysarvoa verrattiin aatelisen verotusoikeuteen, saatiin varustettavien ratsukkojen määrä. Kynnysarvo vaihteli ajanjaksosta toiseen. Aateluus tarkoitti alkuun siis yksinomaan ratsaspalvelusta sotaväessä. Toisaalta ratsuväen merkitys taistelussa oli romahtanut, ja lopulta 1500-luvun puolivälissä annettiinkin mahdollisuus jättää palvelus tyyten suorittamatta. Ratsuväen tarve kasvoi kuitenkin jälleen vuosisadan lopun pitkän sotaisan kauden kuluessa. Näin aatelin rinnalle alkoi muodostua aateliton talonpoikaisratsuväki. Aluksi talonpoikaisratsuväki ratsasti palkkaa vastaan, mutta kohta jo alkoi yleistyä käytäntö, että talo sai ratsukkoa vastaan kiinteän 30 Riikintaalerin verohelpotuksen. He saivat niin sanotun “ratsukirjeen”. Vuonna 2014 yhden taalerin nykyarvoksi laskettiin noin 60 euroa. Verohelpotuksen myötä talonpoikien ero aateliin jossain määrin hämärtyi. Ruotsalainen aateli sulkeutuikin hitaasti; se tapahtui vasta ritarihuoneen myötä 1626. Siihen asti säädyn ulkokehällä vallitsi ratsaspalveluksesta johtunut ylimenomahdollisuus, jota historiantutkija Arvi Korhonen esittää myös Suomessa hyödynnetyn.

Suomalaisia ratsukkoja oli aika-ajoin Ruotsin armeijassa jopa kansallisen ratsuväen määräenemmistö: esimerkiksi Puolan sodan lopussa suomalaista ratsuväkeä palveli yli 3 000 ratsukkoa, ruotsalaisia ratsukkoja vain 2 300. Suhteen muuttuessa Ruotsin eduksi tuli Suomesta yhä asukaslukuun nähden enemmän ratsuväkeä kuin emämaasta. Tätä selittävät niin materiaaliset kuin sosiaalisetkin tekijät. Ensinnäkin aatelin alustalaisia ei voitu ottaa palvelukseen, joten kehittymättömästä Suomesta oli otollisempaa värvätä ratsumiehiä. Toisaalta ratsupalvelukseen halukkaitakin oli yllin kyllin. Yhtäältä palveluksesta saadun veroedun takia maataloa ei kannattanut enää läänittää aateliselle, toisaalta ratsun varustanut talo vapautettiin samalla muusta väenotosta – tämä käytäntö tosin vaihteli, mutta ratsastaja oli ainakin itse suojassa. Mielenkiintoisena kuriositeettina myös yksinäinen nainen saattoi aikakaudella olla talonpoika, ja näin varustaa ratsukon sotaan. Tämän lisäksi ratsukko oli kallis pitää yllä. Tällä ajateltiin olevan hyvä mahdollisuus tulla vapautetuksi palveluksesta ennen nihtiä. Kannustimiin tulee lisätä vielä, että autiotilan viljelykseen ottanut mies saattoi suojata tilansa itsenäisyyden ja periytyvyyden toimittamalla kruunulle ratsukon. Nuijasota ja Euroopassa vuosisadan alussa eletty niin sanottu pieni jääkausi olivat autioittaneet Suomen maaseutua. Nuijasodan peruja Kaarle-kuningas epäluuloisena suomalaista aatelia kohtaan oli myös alkanut antaa Suomesta läänityksiä Ruotsin sotaväen ulkomaalaisille palkkasoturikomentajille. Ulkomaisen aatelin alustalaiseksi joutuminen houkutti vielä kotomaistakin vähemmän. Oma yksityiskohtansa on sekin, että mikäli ratsukon varustaneen talon veronkanto kyky ei vastannut verohelpotuksen määrää, hyvitti kruunu teoriassa erotuksen. Toisaalta jos veronkanto oli enemmän, piti erotus teoriassa suorittaa päinvastoin. Ratsuväen erityisasemaa 1600-luvun alussa kuvaa vielä se, että pätevä rahvas saattoi nousta jopa komppanianpäälliköksi. Jo vuosisadan puolivälissä tämä tyssäsi korpraalin arvoon.

Ratsastajan lisäksi talonpojan tuli hankkia hevonen varusteineen sekä sotilaan suojavarusteet ja lyömä- ja tuliaseet. Yhtenäistä univormua ei vielä tällöin käytetty. Suomalaisten kehno pukeutuminen olikin esimerkiksi Saksassa huomiota herättävää. Ratsumiehen oli oltava sotaväen käytössä tarpeen mukaan vuosittain. Mikäli mies tai hevonen kuoli, oli tilalle hankittava uusi. Tällaisessa tapauksessa talon annettiin kuitenkin hetki hengähtää. Rekisterit osoittavat talojen olleen silti hyvin aktiivisia korvaamaan tappiot; verovapaus voitiin myös menettää, mikäli ratsukko ei ollut käytettävissä. Sotilas itse saattoi olla talon väkeä, palkattu, tai jopa tarkoitusta varten otettu kasvatti. Se, minkä kruunu talonpoikaisratsuväen verohelpotuksissa menetti, kasaantui muiden maksettavaksi. Verotus olikin aikakaudella äärettömän monimutkainen ja ankara. Sotahistorioitsija Jussi T. Lappalainen arvioi korkeintaan kahden vuoden häiriöttömän palveluksen alkaneen tuottaa talolle nettohyötyä, mutta toistuva uudelleenvarustaminen saattoi hänen mukaansa myös ajaa perikatoon. Historioitsija Arvi Korhonen arvelee laajassa hakkapeliittatutkimuksessa, että ylisukupolvinen jatkuvuus loi perheeseen sotilasperinteitä, jotka paransivat ratsuväen laatua pidemmällä tähtäimellä – ja että myös kruunu hahmotti tämän.

Määrät ja järjestäytyminen

Suomalainen sotaväki Ruotsin armeijassa 1631–1647.

Vaikka yhteiskunta kehittyi Kustaa II Adolfin aikana valtavin harppauksin ja turvallisuuspoliittinen tilanne Suomessa helpottui, verotus ja asevoimien väenotot rasittivat Suomea Ruotsin suurvalta-ajan alusta eteenpäin. Kun Suomen verotustaakka vuonna 1615 oli vain noin 270 000 riikintaaleria, oli se vuonna 1625 jo noin 750 000 riikintaaleria. Käkisalmi mukaan lukien Suomen väkiluku oli suurvaltakauden alussa noin 400 000 ihmistä, eli vain noin 1/3 vanhan valtakunnan alueen koko väestöstä. Aimo Halila vetää Suomen historian käsikirjassa tästä sen johtopäätöksen, että kutsuntakelpoinen osa väestöstä olisi näin voinut olla aivan ylimmillään 1/4. Yleisellä tasolla Ruotsin armeijan kansallisesta ratsuväestä vähintään 3/8, jossain kohdin jopa puolet, oli suomalaista alkuperää. Niin ikään Halila laskee, että siitä Ruotsin valtakunnan kansanosasta verotettavia, joka saattoi ratsukon ylipäätään varustaa, sijaitsi 1600-luvun puolivälissä jo 45% prosenttia Suomessa.

Kustaa Adolfin hallinnon sotalaitoksen uudistuksista suomalaisille välittömät seuraukset olivat sotaretkiä edeltäneiden, alueellisuuteen perustavien rykmenttien perustaminen. Nyt Suomeen asetettiin jo vakinaista sotaväkeä palkkasotilaiden ja nostoväen oheen. Asevoimat läpäissyttä organisaatiouudistusta vietiin eteenpäin vuodesta 1617 aina vuoteen 1626 asti, jolloin muotoutuneet ja alun perin vuonna 1617 niin sanotut lippukunnat korvannut kenttärykmenttiorganisaatio säilyi käytössä 1680-luvulle asti. Ruotsin suurvaltakauden alussa vuonna 1617 Suomeen perustettiin kaksi maarykmenttiä, Karjalan ja Suomen rykmentit, määrävahvuuksiltaan 2 228 ja 2 385 miestä. Taistelujoukot olivat näissä musketöörejä ja piikkimiehiä karkeasti yhden suhteessa yhteen. Suomalainen ratsuväen kirjavahvuus oli tuolloin jo 1 729 ratsukkoa kuudessa hieman eri vahvuisessa maalippueessa. Tämä asettaa yhden lippueen ratsukkovahvuuden 300 ratsukon kurviin. Noin kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1626 kenttärykmenttiorganisaatio vakiinnutettiin kahdeksaksi, ensin komentajansa mutta sittemmin silloisten maakuntien mukaan nimetyiksi jalkaväkirykmenteiksi (Savo, Turku, Uusimaa, Pohjanmaa, Pori, Hämeenlinna, Länsi-Viipuri ja Itä-Viipuri) ja kolmeksi ratsuväkirykmentiksi (Turku, Pori-Häme-Uusimaa ja Savo-Viipuri).

Suomen alueelta nostetun kansallisen asevoiman miesmäärät olivat 1620-luvun jälkeen vuosisadan ensimmäisen puoliskon ajan saman suuntaisia: jalkaväkeä jonkin verran yli 13 000 nihtiä ja ratsuväkeä 3 000 ratsukosta aina jopa lähelle 4 900 ratsukkoa. Aluksi tämä oli yhteensä noin 16 500 suomalaista sotilasta. Kolmikymmenvuotisen sodan loppujaksolla tapahtui lyhyt kasvu palveluksessa olevien määrässä. Vuonna 1644 palveluksessa oli tuolloin niin ikään noin 13 500 nihtiä, mutta suomalaisen ratsuväen kokonaismäärä kohosi sodan ennätykseen, lähelle viittä tuhatta ratsukkoa. Näin suomalaista sotaväkeä oli enimmillään yhteensä yli 18 500 henkeä kuningaskunnan armeijassa kolmikymmenvuotisessa sodassa. Sodan päättyessä muutaman vuoden kuluttua määrä oli taas yli tuhat ratsukkoa vähemmän. Ennen 1620-lukua vakinaisen väen suomalaisvahvuudet olivat olleet merkittävästi pienempiä; nihtejä alle 7 000 ja ratsukkoja noin 1 100, Ruotsin omien vastaavien ollessa 18 200 ja 2 200. Tässä luvussa ei ole mukana palkka- eikä varusväki, sillä muutokset näiden määrissä olivat jatkuvia. Vertaillen näistä luvuista saa hyvän käsityksen juuri Kustaa Adolfin ajan asevoimain vakinaistamisohjelman vaikutuksista esimerkiksi Suomen miehille, ja toisaalta kuningaskunnan kansallisen ratsuväen suomalaispainotteisuudesta. Kolmikymmenvuotiseen sotaan viedyistä suomalaisista jalkaväen sotilaista alle puolet palasi takaisin kotiinsa, ja ratsuväestä noin kuusikymmentä prosenttia.

Hakkapeliittojen perintö

Romantisoituminen ja jälkimaine

Hakkapeliittoja, Aarno Karimon kuvitusta teokseensa Kumpujen yöstä.

Hakkapeliittojen maine ja perintö on nostattanut myöhempinä aikoina Suomessa kansallisromanttista innostusta. Suomalaisen ratsuväen on ajateltu olleen kolmikymmenvuotisessa sodassa yhtäältä juhlittua, toisaalta pelättyä ja julmaa. Suomalaisten panosta Ruotsin suurvalta-aseman saavuttamiseen on myöhemmin kuitenkin joissain ulostuloissa väheksytty, sekä käytetty puheenvuoroja, joiden mukaan myös käsitys hakkapeliittain tunnettuudesta sekä toisaalta erityisyydestä olisi vain kansallisromantikkojen mielikuvitusta. Tällainen voidaan nähdä kuitenkin myös pienenä osana varsin laajaa keskustelua maidemme suhteesta Ruotsin suurvaltakaudella. Suomessa puolestaan Ruotsin on esimerkiksi koettu käyttäneen Suomea siekailematta hyväkseen, ja argumentilla on vastustettu esimerkiksi aikakauden muistomerkkejä, kuten Kustaa II Adolfin patsasta. Hakkapeliitta-historia valjastettiinkin osaksi kielitaistelua, ja 1932 aitosuomalaiset ylioppilaat ja lukiolaiset perustivat hakkapeliittain päivän kilpailijaksi 6. marraskuuta vietettävälle ruotsalaisuuden päivälle.^[1] Hakkapeliitta-historiaa ei kuitenkaan ole aina pidetty suomalaisille edullisena. Kun maalle alettiin etsiä ensimmäistä kertaa kansallisia suurmiehiä 1800-luvulla, korostettiin sivistyshistorian edustajia sotasankareiden sijaan. Suomalaisten erikoislaatuisuudeksi ei haluttu nähdä sotaisuutta.^lähde? Toisaalta Ruotsin suurvaltakauden jälkeen kansanperinteessä tiedettiin hakkapeliitoista sangen vähän, kunnes käsite romantisoitiin 1800-luvun puolivälistä alkaen. Keskeisin vaikuttaja oli Sakari Topelius, jonka massiivinen historiallinen romaani, Välskärin kertomuksia, kuvaa alussa elävästi hakkapeliittoja kolmikymmenvuotisessa sodassa. Teos on vaikuttanut useiden suomalaisten sukupolvien sivistykseen. Tämän lisäksi Topelius julkaisi vuonna 1875 oppikirjan aseman 70 vuodeksi saavuttaneen ja hakkapeliittojakin ylistäneen Maamme kirjan. Osiot suomalaisista sotilaista kolmikymmenvuotisessa sodassa perustuvat Maamme kirjassa toisen käden kautta aikalaislähteisiin, ja se esittää suurvaltakauden suomalaiset ratsusotilaat näin:

»Suomen ratsumiehet pitivät maineensa urhoollisimpina urhoollisten joukossa, ja koska heillä hyökätessään oli tapana huutaa ”hakkaa päälle”, kutsuttiin heitä Saksassa hakkapeliitoiksi . . . he saivat aikaan sellaisen Berliinissä, Wienissä ja monissa kaupungeissa ja maissa, että heitä verrattiin luonnon alkuvoimiin, joita kukaan ei voi vastustaa.»

Hakkapeliitta vuonna 1940 julkaistussa postimerkissä.

Hakkapeliitat olivat korostuneesti esillä viimeksi 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Gabriel Rein julkaisi tutkimuksensa suomalaisista ulkomaisissa alkuperäislähteissä 1500- ja 1600- luvuilla vuonna 1909. Santeri Ivalo ja Kyösti Vilkuna julkaisivat vuodesta 1915 alkaen myös hakkapeliittoja sivunnutta Suomalaisia sankareita -lukemistoa, ja vuonna 1925 alkoi ilmestyä suojeluskuntajärjestön Hakkapeliitta-lehti. Hakkapeliittojen kunniaksi vuodesta 1931 lähtien puuhattu muistomerkki herätti kiivasta keskustelua usean vuoden ajan, kunnes hanke haudattiin 1933. Patsashankkeen aikana myytiin esimerkiksi hakkapeliitta-olutta. Artturi Leinonen kirjoitti 30-luvulla kolmiosaisen sotahistoriallisen seikkailuromaanin Hakkapeliitat. Vuosina 1936, 1939 ja 1941 Suomessa ilmestyi sotahistoriaa popularisoineet kuvaukset Hakkapeliittain mukana 30-vuotisessa sodassa, Hakkapeliittoja ja karoliineja – Kuvia Suomen sotahistoriasta ja Voittoja ja tappioita Euroopan sotakentillä, joista viimeisessä, ruotsalaisessa teoksessa, suomentaja Toivo Kaila pahoittelee suomalaisten sivuuttamista. Valintaa voinee pitää ruotsalaisessa historiankirjoituksessa jopa eräänlaisena ilmiönä. 1930-luvulla julkaistiin myös punaisen ristin avustuspostimerkkisarja 1600-luvun alun Ruotsin sodanjohtajista, ja vuonna 1940 hakkapeliitta-aiheinen avustuspostimerkki. Ajankohdan merkittävin ponnistus hakkapeliittojen eteen oli kuitenkin puolustusministeriön Arvi Korhoselta tilaama tutkimus, jonka pohjalta julkaistiin yli tuhatsivuinen kokonaisuus Hakkapeliittain historia. Sotien jälkeen kiinnostus hakkapeliitta-teemaan kuihtui. Arvi Korhosen perustutkimuksen lisäksi vain Jussi T. Lappalainen, Matti J. Kankaanpää ja Sebastian Jägerhorn ovat julkaisseet merkittävää aihepiirin tutkimusta, ja muun hakkapeliittoihin liittyvän julkaisutoiminnan vähäisyys on miltei huomiota herättävää. Suomen osuutta Ruotsin suurvalta-ajan sotiin laajalti tutkinut Lappalainen arveleekin aihetta kattavasti käsittelevässä teoksessaan Sadan vuoden sotatie nykyisten sukupolvien sivuuttavan aiempien sukupolvien hakkapeliittoihin osoittaman kiinnostuksen. Hän tarkasteli kirjassa ja sen pohjana olleissa tutkimuksissaan myös, olivatko hakkapeliitat tunnettuja, juhlittuja, julmia tai pelättyjä. Jägerhorn on kuvannut muun muassa Torsten Stålhandsken suorassa alaisuudessa toimineen hakkapeliittaupseerin sotilaselämää taistelukentillä tukeutuen alkuperäislähteisiin. Detlev Pleiss on tutkinut Saksan maan paikallisväestön kokemuksia suomalaisista sotilaista 2017 ilmestyneessä väitöskirjassaan.

Hakkapeliitta-tapahtuma Tammelassa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna 2006.

Jussi T. Lappalaisen mukaan aihepiirin tutkimus ja sen pohjana oleva alkuperäisaineisto osoittavat suomalaisten sotilaiden olleen kolmikymmenvuotisessa sodassa verrattain hyväkäytöksisiä. Esimerkiksi Nils Nilsinpojan savolainen jalkaväkikomppania majoittui Lutzenin taistelun jälkeen useaksi vuodeksi Königshofenin pikkukaupungin varusväeksi. Kulttuurivaihto alkoi: suomalaiset söivät vehnää ja joivat viiniä, kaupunkilaisia opetettiin saunomaan. Savolaisten kerrotaan käyttäytyneen paikallisia kohtaan hyvin, jopa myöhempinä puutteen aikoina. Toisaalta eräässä kertomuksessa pieneen Lindenin maalaiskylään ratsasti tammikuussa 1634 parikymmentä ruotsia, jotka syyllistyivät rikoksiin – myös seksuaaliseen väkivaltaan – paikallisia kohtaan. Talonpojat nousivat vastarintaan ja sotilaat jäivät alakynteen. Asiaa selvitettiin niin asevoimien kuin paikallisviranomaistenkin taholta, minkä seurauksena komentaja Gustav Horn rankaisi vastuullisiksi katsottuja upseereita alleviivatakseen, ettei tällainen käynyt päinsä. Ainakin yksi Lindenissä raiskaukseen syyllistynyt tunnistettiin ”lihavaksi itäsuomalaiseksi”. Kun ruotsalaiset aikalaislähteissä syyllistyvät rikoksiin ja julmuuksiin, voi tämä tarkoittaa yhtä hyvin niin Ruotsin armeijan palkkajoukkoja, ruotsalaisia itseään, kuin suomalaisiakin. Lappalainen arvioikin, että kokonaisuutena ajatus siviilien eritoten suomalaisia sotilaita kohtaan tuntemasta pelosta on korostuneen kansallistunteen ja hakkapeliittojen kotimaisen romantisoinnin aikaansaannosta. Toisaalta, ja osittain tämän oman arvionsa kanssa ristiriitaisesti, Lappalainen kuitenkin kertoo kirjassaan jossakin päin Saksaa myös pelotellun lapsia hakkapeliitoilla vielä hänen oman tutkimuksensa aikoihin tai juuri tätä aiemmin. Hakkapeliitat olivat näin korvanneet geneeriset möröt tällaisessa merkitysyhteydessä. Tutkija ei selitä selvää ristiriitaa tässä havainnossa verrattuna johtopäätöksen, etteivät nimenomaan suomalaiset pelottaneet siviilejä mitenkään erityisesti. Lappalainen nostaa kirjassaan myös esiin ainakin Suomessa kuuluisaksi tulleen latinalaisen rukouksen ”Ex agmine haccapellorum libera nos, Domine” suomentaen sen pyynnöksi säästää rukoilijat ”hakkapeliittojen läpimarssilta”. Hän ei ota kuitenkaan kantaa kysymykseen rukouksen autenttisuudesta, tahi kuinka rukoilija on osannut pyytää tulla varjelluksi nimenomaan hakkapeliitoilta – termin kun ei pitäisi olla aikalaisten laajalti tuntema.

Vaikka jakso siviilien hakkapeliittoja tai ylipäätään suomalaisia kohtaan tuntemasta pelosta Jussi T. Lappalaisen kirjassa Sadan vuoden sotatie jättääkin avoimia kysymyksiä, pitää hän kiistattomana, että Ruotsin vihollisten joukoissa tiedettiin suomalaisista, tunnettiin näiden meriittejä ja pidettiin suomalaisia (sekä “lappalaisia”, joita Ruotsin armeijaan ei kuulunut) jopa taikakeinoja omaavina. Tähän on todennäköisimmin syynä poikkeuksellisen hyvä sotamenestys, jonka yhdeksi syyksi Lappalainen esittää hakkapeliittojen sopeutumisen sodan kovaan arkipäivään: vieraalla maalla ei kielitaidottomilla suomalaisilla ollut muuta turvaa kuin toisensa. Oli sopeuduttava ja hoidettava annetut tehtävät. Ajankohta huomioiden ajatus kyvystä käyttää taikakeinoja ei ole niin ihmeellinen kuin nykyihminen saattaa asian mieltää. Tuohon aikaan tieteellinen maailmankuva oli vasta muodostumassa. Maailmanlopun enteet, mystiikka ja voimakas uskonnollisuus sulautuivat ihmisten arjessa yhdeksi kulttuuriseksi todellisuudeksi vielä 1600-luvulla. Lappalaisen tulkinta tukeekin esimerkiksi jo sata vuotta aiemmin julkaistua Gabriel Reinin alkuperäislähteisiin nojaavaa tutkimusta, jonka mukaan suomalaisten toimintaa vaikuttaa pääasiassa ylistetyn. Rein viittaa vain yhteen tapaukseen, jossa suomalaisten sotilaiden suoritusta vähäteltiin. Tämän tutkimuksista käy myös ilmi, että kuningas Kustaa II Adolf kertoi julkisesti antavansa arvoa suomalaiselle sotaväelleen. Kaikesta huolimatta aikalaisviittaukset suomalaisiin ja heidän sotatyöhönsä ovat tämän hetkisen tutkimuksen valossa olleet kokonaisuuteen suhteutettuna vähäisiä, ja hakkapeliitta-terminologian käyttö äärimmäisen harvinaista. Rein itse vielä alleviivaa suomalaisten olleen aikalaismaininnoissa laajimmin esillä 1630-luvun alkupuolella, jonka jälkeen mainintojen määrä suorastaan romahtaa.

Turussa

Tottien kuori Turun tuomiokirkossa.

Historioitsija Olavi Antila arvelee Turun linnan olleen viimeinen kotimaan näkymä Saksaan laivatuille hakkapeliitoille. Tuolloin alueen muu infrastruktuuri oli vaatimatonta. Kustaa II Adolfin näköispatsas sijaitsee Turussa Vanhan Akatemiatalon edessä. Ruotsin kuninkaista juuri hän vieraili Suomessa useimmin. Turun tuomiokirkkoon on tallennettu useita hakkapeliittoihin liittyviä muistoja. Vanhin on Kustaa Adolfin sotataidon opettajan, vuonna 1615 kuolleen Evert Hornin ja hänen puolisonsa muistomerkki Pyhän Ruumiin kuorissa. Yksi lasi-ikkuna esittää kuningasta Hornin paarien ääressä. Tuomiokirkkoon on niin ikään haudattuna kaksi suurvalta-ajan alun suomalaista sotilasta, suomalaista ratsuväkeä komentanut marsalkka Åke Tott puolisonsa Kristina Brahen kanssa Tottien kuorissa, ja hakkapeliittakenraali Torsten Stålhandske vaimonsa Kristina Hornin kera.

Marssi, muistomerkki ja patsas

Sakari Topelius sanoitti vuonna 1872 perinteisen saksalaisen kansanmarssin, jonka sävel mitä ilmeisimmin tunnettiin jo 1600-luvulla, uudella nimellä ”Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa”. Laulu on tätä nykyä pääesikunnan kunniamarssi. Suomalaisen ratsuväen perinteiden vaalimiseksi perustettiin vuonna 1926 Hakkapeliittayhdistys. Suomen viimeiset ratsuväkitaistelut käytiin jatkosodassa, tunnuslauseena edelleen “Hakkaa päälle!”^{tarvitaan parempi lähde}

Hevos- ja hakkapeliittapitäjänä tunnetussa Tammelassa paljastettiin 2. lokakuuta 1932 harmaakivimuistomerkki kunnasta lähteneiden 24 hakkapeliitan muistoksi. Se sijaitsee kunnan keskiaikaisen kivikirkon edessä. Muistomerkki on Suomen ensimmäinen laatuaan. Hankkeen ideoi Jalmari Finne – joka yritti sitä ensin Kangasalle – ja mahdollisti mesenaatti Esko Aaltonen. Lisäksi Tammelan Mustialan kylässä vietetään vuosittain elokuun ensimmäisenä viikonloppuna kaksipäiväistä hakkapeliitta-tapahtumaa.

Lahden Sairaalanmäellä paljastettiin lokakuussa 1975 Pentti Papinahon ratsastajapatsas Hakkapeliittain kotiinpaluu. Vaikka patsaan esittämä tuokiokuva sodasta palaavista veteraaneista ylväine ulkomaisine hevosineen on hakkapeliitoista tietokirjan 2001 kirjoittaneen Olavi Antilan mukaan uskottavuudessaan “mieliin painuva”, on patsas Lahdessa herättänyt myös päinvastaisia näkemyksiä. Reserviupseerikurssi RUK 176 vuonna 1984 nimettiin Hakkapeliitta-kurssiksi.

Sotahuuto

Hakkapeliittain sotahuutoa on käytetty myös suomalaisten urheilijoiden kannustamiseen. Aivan erityisesti huuto ”Hakkaa päälle Suomen poika, ettei Ruotsi meitä voita!” kajahteli Suomi-Ruotsi-yleisurheilumaaotteluiden kisakatsomoissa sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Huuto oli niin keskeinen osa tämän urheilutapahtuman kulttuuria, että vuonna 2000 julkaistu Liikuntatieteellisen seuran maaotteluhistoriikki nimettiin ”Hakkaa päälle!” Ruotsi-ottelu – Finnkampen, ja teoksessa kisavieraiden matkustusta Ruotsiin kutsuttiin ”hakkaa päälle -turismiksi”. Tähän ulottuvuuteen hakkapeliittain perintöä liittyvää keskustelua käytiin vielä myös vuonna 2014, kun Kansallinen olympiakomitea kielsi naisten jääkiekon A-maajoukkueen maalivahtia käyttämästä kypärässään tekstiä “hakkaa päälle”.

Viittaukset populaarikulttuurissa

• Kuninkaan rakuunat on M&U Susimetsän kirjoittama kirjasarja, jossa hakkapeliitat esiintyvät useampaan otteeseen.
• Hakkapeliitan poika on Laila Kohosen kirjoittama historiallinen lastenkirja.
• Alter Schwede = Vanhat ruotsalaiset: suomalaiset hakkapeliitat kolmikymmenvuotisessa sodassa on Pekka Laatun historiallinen sotaromaani.
• Hakkapeliitta oli suojeluskuntajärjestön lehti vuosina 1925–1944.
• Kristallikuningas on Aki Raatikaisen hakkapeliitta-aiheinen seikkailuromaani.
• Age of Empires III -tietokonepelissä on ratsuväen luokkaan kuuluva yksikkö ”hackapell”.
• Mauri Kunnaksen lastenkirjassa Koiramäen Suomen historia seurataan mm. Tuomo-nimistä hakkapeliittaa.
• Turisas-yhtyeen ”Rexi Regi Rebellis” -kappaleen sanoitus mukailee marssilaulua Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa.
• Civilization V -tietokonepelin laajennuksessa ”Gods & Kings” on mukana sotilasyksikkö ”hakkapeliitta”.
• Sakari Topeliuksen historiallisen romaanin Välskärin kertomuksia alussa kuvataan hakkapeliittoja.
• Artturi Leinonen kirjoitti 1930-luvulla historiallisen sotaromaanin Hakkapeliitat.
• Tears of Magdalena -yhtyeen kappale ”Cut ‘em Down” kertoo hakkapeliitoista.
• Amerikkalainen fantasiakirjailija Eric Flint kuvaa Ring of Fire-kirjasarjassa mm. ”hackapells”-ratsuväkeä.
• Ratsastus Eurooppaan on Jaakko Sipilän hakkapeliitta-sarjakuva.
• Nokian renkaat valmistaa Hakkapeliitta-nimistä rengastyyppiä.
• Hakkapeliitat – Suomen historiaa lapsille on Sanna Luotosen ja Roope Holmenin lastenkirja.
• Suomen Posti julkaisi hakkapeliitta-aiheisen postimerkin vuonna 1940.
• Pentti Papinahon pronssiveistos, ratsastajapatsas Hakkapeliittain kotiinpaluu sijaitsee Lahden torin kupeessa.
• Kaarlo Erhon seikkailuromaani Tunturivuorten hakkapeliitat sijoittuu toiseen maailmansotaan.

Katso myös

• Hakkapeliittain päivä
• Hakkapeliittojen marssi

Lähteet

• Antila, Olavi ja Juha E. Tetri. Hakkapeliittain jäljillä: suomalaiset Euroopan sotakentillä. Ajatus: Helsinki, 2001.
• Bäckström, Olli. Lumikuningas - Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Tallinna, 2020.
• Eriksson, Arvid. Voittoja ja tappioita Euroopan sotakentillä. WSOY: Porvoo, 1941.
• Haavisto, Lauri et al. Suomalaisen sotilaan historia – Ristiretkistä rauhanturvaamiseen. Karttakeskus: Helsinki, 2011.
• Hakkapeliitta. Reserviupseerikurssi RUK 176 kurssimatrikkeli, 1981.
• Immonen, Perttu. Suomen rahvaan historia – Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Atena: Helsinki, 2017.
• Jutikkala, Eino ja Kauko Pirinen. A History of Finland. Dorset Press: New York, 1988.
• Juvelius, Einar. Suomen kansan aikakirjat III: 1617–1680. Otava: Helsinki, 1931.
• Jägerhorn, Sebastian. Hårdast bland de hårda - en kavalleriofficer i fält. Stockholm, 2018.
• Kailonen, Kimmo ja Ilmari Ojala. “Hakkapeliittain kotiinpaluu”: Pentti Papinahon ratsastajapatsas – Teos ja tausta. Karisto: Hämeenlinna, 1980.
• Kankaanpää, Matti J. Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla. Toiset Aijat: Virrat, 2016.
• Karonen, Petri ja Antti Räihä (toim). Kansallisten instituutioiden muotoutuminen – Suomalainen historiakuva Oma Maa -kirjasarjassa 1900-1960. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki, 2014.
• Korhonen, Arvi. Hakkapeliittain historia 1. Puolustusministeriö: sotahistoriallinen toimisto, 1939.
• Korhonen, Arvi (toim). Suomen historian käsikirja – Edellinen osa. Suomalainen tiedeakatemia: Helsinki, 1964.
• Lappalainen, Jussi T. ”Suomen joukkojensiirrot 1638-1649”. Tiede ja ase n:o 44. Suomen sotatieteellinen seura, 1986.
• Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie – Suomen sotilaat 1617–1721. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2001.
• Lappalainen, Mirkka. Pohjolan Leijona – Kustaa II Adolf ja Suomi 1611–1632. Siltala: Helsinki, 2014.
• Lappalainen, Mirkka. Susimessu – 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Siltala: Helsinki, 2009.
• Lehtonen, Juhani U. E. ”Hakkapeliitat ratsastavat yhä”. Stark, Eija ja Laura Stark (toim.). Kansanomainen ajattelu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2007.
• McNeill, William H. The Pursuit of Power – Technology, Armed Forces and Society since A.D. 1000. The University of Chicago Press: Chicago, 1982.
• Nordstrom, Byron J. Scandinavia Since 1500. University of Minnesota Press: Minneapolis, 2000.
• Detlev Pleiss. Bodenbeständige Bevölkerung und Fremdes Kriegsvolk - Finnen in Deutschen Quartieren 1630-1650. Åbo Akademi, 2017.
• Rein, Gabriel. Suomi ja suomalaiset ulkomaan kirjallisuudessa 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 1909.
• Singleton, Fred. A Short History of Finland. Cambridge University Press: Cambridge, 1989.
• Wedgwood, C. V. The Thirty Years War. Yale University Press: New Haven, 1939.

Kirjallisuutta

• Korhonen, Arvi: Hakkapeliittain historia II. Puolustusministeriö: sotahistoriallinen toimisto, 1943.
• Hannula, Joose Olavi: Hakkapeliittoja ja karoliineja – Kuvia Suomen sotahistoriasta. Otava: Helsinki, 1939.
• Hannula, Joose Olavi: Sotataidon historia II – Taktiikan ja strategian pääpiirteet keskiajalla ja uudella ajalla ennen kolmikymmenvuotista sotaa. Otava: Helsinki, 1931.
• Hannula, Joose Olavi: Sotataidon historia III – Sotalaitos, taktiikka ja strategia 30-vuotisen sodan aikana. Otava: Helsinki, 1933.
• Adaridi, Karl: Sotataidon historia: 2. osa – Kustaa Aadolfin, Ludvig XIV:n ja Fredrik Suuren aika. Otava: Helsinki, 1920.
• Kankaanpää, Matti J.: Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla, s. 790. Porvoo: T:mi Toiset aijat, 2016. ISBN 978-952-99106-9-4
• Partanen, Jukka (toim): Suomalainen sotilas – Hakkapeliitasta tarkk'ampujaan. Weiling + Göös: Helsinki, 2010.

Aiheesta muualla

• Hakkapeliittain Marssi (Arkistoitu – Internet Archive) (mp3)
• Varsinaissuomalaiset sotatoimissa 1600 ja 1700 luvuilla
• Väenotot Pohjois-Pohjanmaalla 1600-luvulla