Aijubidit
Varhaisdynastinen kausi 3150–2686 eaa.
Vanha valtakunta 2686–2181 eaa.
Ensimmäinen välikausi 2181–2055 eaa.
Keskivaltakunta 2055–1650 eaa.
Toinen välikausi 1650–1550 eaa.
Uusi valtakunta 1550–1069 eaa.
Kolmas välikausi 664–332 eaa.
Myöhäiskausi 664–332 eaa.
Egyptin historia Persian vallan alla
Ptolemaiosten valtakunta 332–30 eaa.
Aegyptus 30 eaa.–641 jaa.
Sassanidien Egypti 619–629
Rashidun-kalifaatti 641–661
Umaijadikalifaatti 661–750
Abbasidikalifaatti 750–935
Tulunidit 868–905
Ikhshididit 935–969
Fatimidit 969–1171
Aijubidit 1171–1250
Mamelukkien sulttaanikunta 1250–1517
Egyptin eyalet 1517–1867
Ranskan miehitys 1798–1801
Muhammad Alin dynastia 1805–1953
Egyptin kediivikunta 1867–1914
Britannian valta Egyptissä 1882–1922
Egyptin sulttaanikunta 1914–1922
Egyptin kuningaskunta 1922–1953
Egyptin tasavalta 1953–1958
Yhdistynyt arabitasavalta 1958–1961/1971
Egyptin arabitasavalta 1971–
Aijubidi dynastia (arab. الأيوبيون al-Ayyūbīyūn; sorani kurd. ئەیووبی ; kurmanji kurd. Eyûbî) oli sunnimuslimi[1] dynastia Egyptin ja Syyrian sulttaaneja vuosina 1174–1250. Dynastian perusti Saladin (Ṣalāḥ al-Dīn) vuonna 1171.[2] Se hallitsi Egyptiä ja sitä, mistä tuli Ylä-Irak sekä suurinta osaa Syyriasta ja Jemenistä.[1]
Saladinin kuolema johti valtakamppailuun, mutta hänen veljensä Al-Adil I onnistui lopulta vuonna 1200 yhdistämään valloitetut alueet valtakunnaksi. Aijubidivaltio oli suhteellisen vahva, kunnes mamelukit murhasivat viimeisen sulttaanin ja kaappasivat vallan Egyptissä vuonna 1250. Syyriassa aijubidit hallitsivat vielä 10 vuotta, kunnes mongolikaani Hülegü voitti heidät.
Saladinin isä Ayyūb (Najm al-Dīn Ayyūb ibn Shādhī), jonka mukaan Aijubidi-dynastia on nimetty, kuului kurdilaiseen palkkasotilassukuun, joka 1100-luvulla palveli turkkilaisten seljuq-hallitsijoiden alaisuudessa Irakissa ja Syyriassa. Damaskoksen kuvernööriksi nimitetty Ayyūb yhdisti veljensä Shīrkūhin kanssa Syyrian valmistautuessaan sotaan ristiretkeläisiä vastaan. Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1173 Saladin syrjäytti šiia-muslimien Fatimidi-dynastian, mobilisoi edelleen muslimien innostusta luodakseen yhteisrintaman ristiretkiä vastaan ja teki Egyptistä tuolloin maailman voimakkaimman muslimivaltion. Saladinin aikana ylläpidetty solidaarisuus katosi juuri ennen hänen kuolemaansa vuonna 1193 hänen jaettuaan alueensa vasalliensa kesken, jotka olivat saaneet hallita provinssiensa sisäisiä asiota. Ajjubidi-hallinnosta tuli hajautettu puolifeodaalinen perheliitto.[1]
Frankkien ja Aijubidien välisten suhteiden jännite lieventyi al-Ādilin ja al-Kāmilin, Saladinin veljen ja veljenpojan, hallituskauden aikana, ja vuonna 1229 Jerusalem luovutettiin kristityille. Vaikka aijubidien hajaantuminen oli hidastunut, al-Kāmilin kuolema vuonna 1238 elvytti vanhat perhekiistat, mikä heikensi dynastiaa entisestään. Aijubidien taantuminen Egyptissä tuli päätökseensä mamelukien noustessa valtaan Al-Manṣūrahin taistelun jälkeen vuonna 1250, mutta dynastia säilyi joillakin Syyrian alueilla aina vuoteen 1260 asti. Ḥamāhissa Aijubidi-hallinto oli ainakin nimellisesti käytössä 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Paikalliset Aijubidi-dynastiat selvisivät erityisen pitkään Ḥiṣn Kayfāssa, jossa he jatkoivat hallintaansa Il-Khanidin ja myöhemmin Turkmenistanin vallan alaisena mongolien hyökkäyksen jälkeen 1400-luvun lopulla, kunnes turkmenilainen heimovaltio Ak Koyunlu valloitti alueen 1400-luvun lopulla.[1]
Sulttaanit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]• 1174–1193 Saladin
• 1193–1198 Al-Aziz
• 1198–1200 Al-Mansur
• 1200–1218 Al-Adil I
• 1218–1238 Al-Kamil
• 1238–1240 Al-Adil II
• 1240–1249 As-Salih Ayyub
• 1250–1250 Shajar al-durr
• 1250–1254 Al-Ashraf