Arabikevät

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Dominopalikkana kaatuva Tunisian diktatuuri kaataa myös Egyptin presidentti Hosni Mubarakin ja sen jälkeen muitakin diktatuureja.

Arabikevät tai arabien kevät (arab. الثورات العربية‎‎, al-Thawrāt al-ʻArabiyyah) on mielenosoitusten, kansannousujen ja väkivaltaisuuksien aalto, joka alkoi Tunisian vallankumouksesta vuodenvaihteessa 2010–2011. Arabikevät oli vastareaktio paikoilleen pysähtyneille ja itsevaltaisille hallituksille. Arabikevään pohjimmaisena syynä olivat tavallisen kansan huonot elinolosuhteet,[1] muun muassa työttömyys[2][3] ja ruoan hintakriisi. Olot huononivat väestönkasvun myötä. Korruptio ja mielivalta vaikeuttivat elämää. Kansa syytti tästä salaisen poliisin avulla pystyssä pidettyä hallintoa. Kapinallisissa oli eri mielipidesuuntia länsimielisistä islamisteihin. Heitä yhdisti täysi kyllästyminen valtaapitävää eliittiä kohtaan.[4]

Kapinoinnin syyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Professori Olivier Roy katsoo, että arabikevään moottorina toimi korkeasti koulutettu tyytymätön nuoriso.[5][6] Kapinointia auttoivat nykyaikainen tiedonvälitys: matkapuhelimet, televisio ja internet. Arabikevät levisi nopeasti maasta toiseen.

Maallisten tahojen alkujaan aloittamassa arabikeväässä[6] näkyi kansannousuja hyväksikäyttäneiden islamistien näkyvä nousu politiikkaan[7][8] korvaamaan perinteistä arabinationalismia[9] sekä eri islamilaisten suuntausten välinen valtataistelu.

Ulkomaat eivät aiheuttaneet arabikevättä, vaikka sen yhtenä syynä onkin (esimerkiksi tutkija Seymour M. Hershin mukaan) se, että Yhdysvallat ja Saudi-Arabia tukivat sunnalaisia äärijärjestöjä ja Muslimiveljeskuntaa, jotta šiiojen ja erityisesti Iranin vaikutusvalta ei alueella pääsisi kasvamaan.[10] Arabikevään aktivistit vastustivat ainakin osin myös länttä, joka oli tukenut esimerkiksi Egyptin vanhaa hallintoa.lähde?

Mielenosoitukset eivät olleet arabimaissa tuntemattomia ennen arabikevättä. Hajanaisia mielenosoituksia esiintyi 2000-luvulla, mutta viranomaiset onnistuivat kukistamaan ne. Esikuvina saattoivat olla Iranin mielenosoitukset 2009 ja Kirgisian vallankumous 2010. Vuosina 2007–2008 oli laaja ruuan hintakriisi, joka köyhdytti arabeja ja synnytti tyytymättömyyttä hallituksia kohtaan. Arabiyhteiskuntien rakennemuutos ja nuorisotyöttömyys synnytti vanhaan valtaan kielteisesti suhtautuvan nuorison. On perusteltua ajatella, että arabikevään liikehdinnän perimmäinen syy on köyhyydessä.[1]

Edeltäviä protesteja islaminuskoisissa maissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuwaitissa oli vuonna 2005 "sininen vallankumous", jossa osoitettiin mieltä naisten äänioikeuden puolesta. Naiset saivat äänioikeuden, mutta valta ei vaihtunut. Iranissa vuonna 2009–2010 "vihreä vallankumous", jossa protestoijat pitivät vaalitulosta väärennettynä. Mutta ehdokas Mousavin kannattajat eivät saaneet tahtoaan läpi. Tunisian Gafsan kaivosalueella oli kuukausia kestäviä protesteja vuonna 2008. Egyptissä työväestö protestoi vuodesta 2004. Egypti kukisti vuoden 2008 protestin ja lakon soluttautumalla ja mellakkapoliisin avulla. Tässä protestissa osanottajat olivat nuoria työväen- ja keskiluokkaisia. Algeriassa oli monia protesteja vuosina 2008 ja 2010. Länsi-Saharassa perustettiin 2010 sahrawien protestileiri, jonka Marokon turvallisuusjoukot hajottivat ja tuhosivat.

Arabikevät puhkeaa esiin Tunisiassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Protestoijia Tunisin keskustassa tammikuussa 2011.

Tunisian vallankumouksessa pakotettiin maan pitkäaikainen presidentti Zine el-Abidine Ben Ali lähtemään maasta [11] 14. tammikuuta 2011.[12] Kansannousu alkoi korruptioon kyllästyneen katukauppias Mohamed Bouazizin 17. joulukuuta 2010 tekemästä polttoitsemurhasta. Kansannousun perimmäisinä syinä olivat hintojen nousu, keskiluokan tyytymättömyys valtaeliitin rikastumiseen, poliittisten vaikutusmahdollisuuksien puute[13] ja työttömyys.[14] Tiedonvälitys, muun muassa internet ja Al Jazeera-tv-kanava auttoivat mielenosoitusten organisoinnissa.

Hallitusten erilaiset suhtautumistavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallituksen vastaus kansan mielenosoituksiin ja mellakoihin vaihteli maittain. Joissain maissa hallitus kaatui heti tai suostui neuvotteluihin, joissain maissa se käytti väkivaltaa mielenosoitusten hajottamiseen. Arabikevättä on usein verrattukenen mukaan? kommunismin kaatumiseen Itä-Euroopassa 1989, mutta monet tarkkailijat (esimerkiksi Jean-Marie Guéhenno) näkevät vallankumouksissa huomattavia erojakin. Arabikevät vertautuu myös Iranin vallankumouksen, jossa ajatollah Khomeinin johtamat fundamentalistit syöksivät šaahin vallasta ja perustivat islamilaisen tasavallan.[15]

Kapinoinnin leviäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  Hallitus syösty vallasta
  Hallinnollisia muutoksia johtuen laajoista mielenosoituksista
  Hallinnollisia muutoksia johtuen vähäisistä mielenosoituksista
  Käynnissä oleva sisällissota
  Laajoja mielenosoituksia
  Vähäisiä mielenosoituksia
  Arabimaailman ulkopuolella olevat valtiot, joissa samankaltaisia ongelmia

Kun Tunisian hallitus kaatui tammikuussa 2011, tarkkailijat ennustivat onnistuneen kansannousun rohkaisevan muiden arabimaiden oppositioita ja synnyttävän pitkäaikaisia levottomuuksia Lähi-itään.[16] Tämä johtui siitä, että muissakin arabimaissa oli samoja ongelmia kuin Tunisiassa.[17]

Tunisian vallankumouksen innoittamat mielenosoitukset levisivätkin lähes kaikkialle arabimaailmaan. Monissa arabimaissa autoritaarinen hallinto oli estänyt yhteiskunnan ja talouden kehittymisen. Algeriassa mielenosoitukset alkoivat jo vuoden 2010 lopussa,[18] ja tammikuussa arabikevät oli levinnyt esimerkiksi Libanoniin ja Jemeniin.

Arabikevät Egyptissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Egyptin vallankumous 2011

Egyptin kansannousu alkoi 25. tammikuuta 2011, kun Kairon Tahririn aukiolle ensimmäistä kertaa kokoontui hallitusta vastustavia ihmisiä osoittamaan mieltään yksinvaltaa vastaan.[19] Mielenosoitukset johtivat nopeaan vallanvaihtoon, kun 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten jälkeen maan presidentti Hosni Mubarak pakotettiin eroamaan.[20] Armeija nosti väliaikaisen presidentin valtaan ja lupasi vapaat vaalit. Islamilaiset voittivat presidentin- ja parlamentinvaalit. Uusi presidentti Mohammed Mursi oli lähtöisin Muslimiveljeskunnasta. Mursin hallinto herätti laajaa vastustusta talouden jatkuvan alamäen ja islamisaatiopyrkimyksen vuoksi. Armeija ja hallinto kiistelivät siitä, että Mursi oli täyttänyt parlamentin vastoin perustuslakia. Mursi suostui hajottamaan parlamentin. Mursin vastustajat järjestivät jättimäisiä mielenosoituksia, ehkä jopa armeijan tuella. Armeija vaati Mursia suostumaan opposition vaatimukseen, että muiden kuin islamilaisten puolueiden edustajia tulisi ottaa hallitukseen. Mursi suostui vaatimuksiin vasta viime minuuteilla. lähde?

Niinpä 3. heinäkuuta 2013 armeija syrjäytti Mursin hiljentääkseen mielenosoitukset. Armeija pyrki estämään pidätyksin Muslimiveljeskunnan toiminnan. Tämä puolestaan enteili uusia levottomuuksia islamistien ja maallisempien tahojen välillä.[21] Mursin tukijoiden ja vastustajien välillä oli väkivaltaisuuksia,[22]. Väliaikaisena presidenttinä oli ollut kesästä 2013 alkaen armeijan tukema Adli Mansur. Muslimiveljeskunta yritti protestein palauttaa Mursin takaisin presidentiksi. Poliisi ja armeija kukistivat Muslimiveljeskunnan protestit tappaen, pidättäen ja tuomiten kuolemaan monia liikkeen johtajia. Muslimiveljeskunnan kiellonkin jälkeen oli levottomuuksia liikkeen kannattajien ja vastustajien välillä. Vuonna 2014 vallan kaapannut kenraali Abdel Fattah al-Sisi voitti presidentinvaalit.[23]

Libyan, Jemenin ja Algerian levottomuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Libyan sisällissota

Libyassa tilanne ajautui sisällissotaan ja lopulta Muammar Gaddafin kiinniottamiseen ja surmaamiseen.[24] Syyrian ja Jemenin levottomuudet jatkuivat tammikuusta 2011 lähtien koko vuoden.[25] Algeriassa presidentti Bouteflika onnistui hillitsemään mielenosoitukset lakkauttamalla poikkeustilan ja lupaamalla uudistuksia, ja niinpä vallankumousta ei maassa tapahtunut. Myös Bahrainissa järjestettiin laajoja mielenosoituksia Saudi-Arabian lähetettyä joukkoja maahan. Bahrainiin julistettiin poikkeustila, joka kesti 11 viikkoa.[26][27] Saudi-Arabiassa šiiavähemmistö piti pieniä mielenosoituksia, joten maassa kiellettiin kaikki mielenosoitukset.[28][29]

Vielä Gaddafin kukistumisen jälkeenkin Libyassa syntyi vuonna 2012 väkivaltaisuuksia eri suuntauksia edustavien asejoukkojen kesken.[30] Hallitus ei kyennyt valvomaan maata, vaan se oli suurelta osin keskenään riitelevien heimojen hallussa, ja Libya saattaa ajan mittaan ajautua uuteen sisällissotaan.[31][32] Keväällä 2014 Libyassa tuli vallankaappauksella valtaan kenraali Khalifa Haftar, joka ilmoitti taistelevansa islamisteja ja ääriryhmiä vastaan.[33]

Syyrian sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Syyrian sisällissota

Syyriassa arabikevät vaihtui kesään 2012 mennessä veriseksi sisällissodaksi, jossa hallituksen ja protestoijia tukeneiden sotilaiden armeijat taistelivat keskenään. Lisäksi hallitusta vastaan taisteli ääri-islamilaisia taistelijoita, joiden pelättiin aloittavan erillisen kamppailun maltillisempien kapinallisten kanssa.[34][35]

Arabikevään seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monien maiden tilanne on pysynyt epävakaana arabikevään jälkeen.

YK laski arabikevään hinnaksi alueen maille yli 500 miljardia euroa. Sodat ja levottomuudet ovat lisänneet valtioiden velkaa, työttömyyttä, korruptiota ja köyhyyttä. Laskelma huomioi myös tapahtumien heijastevaikutukset, kuten pakolaisten kasvaneen määrän ja turismin vähentymisen. Menetykset ovat noin kuusi prosenttia arabimaiden vuosien 2011–2015 bruttokansantuotteesta.[36]

Liikehdinnän tulos on pettymys niille, jotka uskoivat länsimaisen demokratian nopeaan leviämiseen alueelle.[37] Arabikevään muutokset eivät useinkaan tuoneet parempaa yhteiskuntaa,[38].[39] ainoastaan pysyvän levottomuuden. Monet ihmiset ovat tyytymättömiä valtaan nousseisiin hallituksiin, koska ne eivät pystyneet parantamaan talouden huonoa tilaa.[40][41] Esimerkiksi Jemen suistui epävakauteen, kun arabikevään kansanousu levisi sinne vuonna 2011 ja pitkäaikaisen diktaattorin Ali Abdullah Salehin oli luovuttava vallasta. Jemenin uusi hallitus ei ole onnistunut ulottamaan valtaansa koko maahan. Tätä tyhjiötä on täyttänyt esimerkiksi terroristiverkosto al-Qaida.[42]. Syyria ajautui arabikevään takia pitkään, tuhoisaan sisällissotaan, jossa oli monia osapuolia, ja johon ulkomaat sekaantuivat. Libyassa puhkesi lyhyt sisällissota, jonka jälkeenkin väkivalta jatkui maassa.

Kapinat ovat pitkittyessään lisänneet siirtolaisuutta Pohjois-Afrikasta Eurooppaan. Yli 700 siirtolaista kuoli vuonna 2013 yrittäessään Välimeren yli Eurooppaan,[43] ja pakolaisvirta on sen jälkeenkin jatkunut.

Arabimaiden vapaissa vaaleissa islamilaiset puolueet ovat menestyneet hyvin, esimerkiksi Egyptin muslimiveljeskunta ja Tunisian Ennahda-puolue. Ääripuolueet ovat hyvin organisoituneita, ja väestö odottaa mieluummin saavansa työpaikkoja, rahaa ja turvallisuutta kuin vapauksia. Varsinkin maaseudun väki ja kouluttamattomat kannattavat islamisteja. Islamilaiset ryhmät selittävät, että islam on ratkaisu maan ongelmiin.[4] He tuomitsevat vallasta syöstyn hallituksen sen vuoksi, että se yritti modernisoida maata länsimaalaiseen tapaan.[1] Islamilaisesta näkökulmasta koko arabikevät-nimitys on eurooppalaisten keksimä.[39]

Liberaalit toivoivat, että arabikevät tuo yksilönvapaudet ja tasa-arvon arabimaihin. Erityisesti naisten aseman odotettiin paranevan. Vaikka naisilla oli keskeinen rooli arabikeväässä, se ei laajentanut heidän oikeuksiaan. Esteenä olivat patriarkaaliset asenteet ja islamistien nousu.[44] Länsimaisen yhteiskunnan sijasta monissa maissa halutaankin rakentaa islamilainen valtio. Länsimaisissa tulkinnoissa pidetään islamia ja demokratiaa yhteensopimattomina, vaikka Turkki on jo pitkään yhdistänyt niitä omassa politiikassaan. Islamilaiset puolueet voivat lopulta omalla tavallaan edistää demokratiaa, sillä niiden piirissä on voimakas muisto siitä, että vallasta syösty edellinen hallitus ei kuunnellut kansaa.[1]

Levottomuuksia maittain

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Arabikevään ja demokratisoitumisen neljännen aallon tulkintoja Politiikasta.fi. 12.4.2012. Arkistoitu 28.4.2015.
  2. ↑ Turhautuminen laittoi arabinuoret liikkeelle Global.fi. 1.2012. Arkistoitu 23.7.2017.
  3. ↑ MMM 2012, s. 183.
  4. ↑ a b Katri Merikallio: Islamin vuoro. Suomen Kuvalehti, 2012, nro 7, s. 20–23. Helsinki: Otavamedia. ISSN 0039-5552
  5. ↑ Roy, Olivier: Jälki-islamistinen vallankumous. Rauhan puolesta -lehti, 2011, nro 1. Suomen Rauhanpuolustajat. Artikkelin arkistoitu verkkoversio. Viitattu 5.3.2015.
  6. ↑ a b MMM 2012, s. 187.
  7. ↑ MMM 2012, s. 189.
  8. ↑ Ulkomaiden uutisvuodesta poimittua: EU:n kriisistä arabikevään viilenemiseen MTV Uutiset. 31.12.2012. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 5.3.2015.
  9. ↑ Arabikevät ja takatalvi Hannu Reime, Ydin 1/2012
  10. ↑ The New Yorker 5.3.2007, viitattu 9.1.2015
  11. ↑ Näin arabikevään protestit levisivät Helsingin Sanomat. 17.12.2015. Arkistoitu 18.12.2015. Viitattu 17.12.2015.
  12. ↑ Tunisia: President Zine al-Abidine Ben Ali forced out 15.1.2011. BBC News. (englanniksi)
  13. ↑ Tunisian vallankumous voi levitä muihin arabimaihin Yle Uutiset. 15.1.2011. Viitattu 5.3.2015.
  14. ↑ Tunisian vallankumous Tiedonantaja.fi. 28.01.2011. Arkistoitu 2.4.2015.
  15. ↑ The Arab Spring Is 2011, Not 1989 New York Times The Opinion Pages 21.4.2011
  16. ↑ Tutkija: Tunisian kansannousu ainutlaatuinen arabimaissa Yle Uutiset Ulkomaat
  17. ↑ Tunisian vallankumous voi levitä muihin arabimaihin MTV Uutiset. 15.1.2011. Viitattu 5.3.2015.
  18. ↑ Scores hurt in Algeria protests Al Jazeera. 30.12.2010. Viitattu 5.3.2015. (englanniksi)
  19. ↑ Neljä kuollut Kairon mielenosoituksissa arabikevään vuosipäivänä HS.fi. 25.1.2014. Viitattu 5.3.2015.
  20. ↑ Egyptissä riemuitaan: Presidentti Mubarak erosi Yle Uutiset. 11.2.2011. Viitattu 5.3.2015.
  21. ↑ Radikaali islamistiryhmä uhkaa väkivallalla Egyptissä - "Mursin syrjäyttäminen sodanjulistus" Yle uutiset ulkomaat 6.7.2013
  22. ↑ Mursin tukijat: Mielenosoitukset jatkuvat Yle 6.7.2013
  23. ↑ Egyptissä kansa syrjäytti diktaattorin 10 vuotta sitten, mutta demokratia on yhä kaukainen haave Yle, 2021
  24. ↑ Libya aikoo viedä Gaddafin surmaajat oikeuteen HS.fi. 27.10.2011. Viitattu 5.3.2015.
  25. ↑ Jemenin presidentti pelaa aikaa (Arkistoitu sivu) HS.fi. 1.5.2011. Arkistoitu 24.5.2012. Viitattu 5.3.2015.
  26. ↑ Bahrainin kuningas julisti poikkeustilan - mielenosoitukset jatkuvat 2011. Yle.fi. Viitattu 8.8.2017.
  27. ↑ Bahrain kumoaa poikkeustilan 2011. Yle.fi. Viitattu 8.8.2017.
  28. ↑ Saudi-Arabia aikoo estää kaikki mielenosoitukset 2011. Ilta-Sanomat. Viitattu 8.8.2017.
  29. ↑ Saudi-Arabia kieltää kaikki mielenosoitukset yle.fi. 2011. Viitattu 8.8.2017.
  30. ↑ Libya uhkaa ajautua uuteen sisällissotaan Yle 5.1.2012
  31. ↑ Libya varautuu laajeneviin heimotaisteluihin Yle 1.4.2012
  32. ↑ Libya sisällissodan jälkeen Radio Venäjän Ääni. 15.2.2012. Viitattu 5.3.2015.
  33. ↑ Libyalaisministeri tukee Haftaria. Yle uutiset 22.5.2014. Viitattu 24.5.2014.
  34. ↑ Arabikevään verinen jälkipyykki: "Koira, joka ei haukkunut, oli al-Qaida" Iltalehti 26.1.2013
  35. ↑ Niskanen-Tamiru, Maritta: Arabikevään yllättävät vaikutukset näkyvät Sahelin kriisissä Plan.fi. Viitattu 5.3.2015.
  36. ↑ Teemu Toivola: YK laski arabikevään hinnaksi yli 500 miljardia Yle uutiset. 12.11.2016. Viitattu 14.11.2016.
  37. ↑ Arabikevään jälkeen koitti talvi Helsingin Sanomat uutisanalyysi ?.12.2012
  38. ↑ Tommi Hannula: Arabikeväästä on kulunut viisi vuotta – Arabimaailma roihuaa yhä (html) Helsingin Sanomat. 17.12.2015. Viitattu 17.12.2015. suomi
  39. ↑ a b Anna Kokko: ”Arabikevät” kuvaa yhä huonommin Lähi-idän todellisuutta. Blogeista poimittua 14.2.2013. Viitattu 15.2.2014. sitaatti: "Vaikka kaikki eivät uusiin johtajiinsa tyytyväisiä olekaan, tärkeintä on se, että nyt kansalaiset uskaltavat nousta hallitsijoitaan vastaan. - - Tähän mennessä on käynyt selväksi, etteivät arabimaat ole siirtymässä demokratiaan tuolloisen Itä-Euroopan nopeudella. Todennäköiseltä vaikuttaa sekin, etteivät valtiot edes halua kopioida eurooppalaista tapaa toteuttaa kansanvaltaa.
  40. ↑ Kolmas arabikevät Silja Kanerva. Voima.fi 1/2013
  41. ↑ Zidan, Aishi: Oliko arabikevät kuvitelmaa? HS.fi. 4.7.2013. Viitattu 5.3.2015.
  42. ↑ Aishi Zidan: Jemen luisuu kohti kaaosta, ja sillä on kauaskantoiset seuraukset Helsingin Sanomat. 18.1.2015. Arkistoitu 18.1.2015. Viitattu 18.1.2015.
  43. ↑ Yli 700 siirtolaista kuoli viime vuonna yrittäessään Välimeren yli Eurooppaan HS.fi. 28.1.2014. Viitattu 5.3.2015.
  44. ↑ Sanna Jäppinen. Arabinaisten menetetty kevät. Kepa-blogi. Viitattu 15.2.2014.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Arabikevät&oldid=22829615”