Deathrock

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Deathrock
Alkuperä Punk rock, glam rock, hard rock, kauhuelokuvien musiikki
Alkuperämaa Yhdysvallat
Kehittymisen
ajankohta		 1970–1980-lukujen vaihde
Tyypillisiä
soittimia		 sähkökitara, sähköbasso, rummut, joskus mm. kosketinsoitin
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia		 Dark cabaret

Deathrock on punkrockin ja goottirockin yhdistelmälaji, jossa on kauhuaineksia ja joka pääasiassa kehittyi Yhdysvaltojen länsirannikolla 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun vaihteessa.

1990-luvun "nykyaikaisemmilla" deathrock-yhtyeillä on musiikissaan enemmän vaikutteita post-punkista kuin varhaisilla deathrock-yhtyeillä. Yhdysvalloissa termiä "deathrock" käytetään synonyyminä ensimmäisen sukupolven goottirockyhtyeille. Yhdistyneessä kuningaskunnassa termit eivät olleet vaihtoehtoisia. Suurin osa varhaisista brittiläisistä ryhmistä piti itseään punk- tai goottiyhtyeinä mutta eivät deathrock-yhtyeinä, sillä deathrock oli yhdysvaltalainen suuntaus. Euroopassa termiä "Batcave" (lontoolainen klubi, jossa brittiläisen goottialakulttuurin katsotaan syntyneen) käytettiin deathrockin sijasta, tai sen yhteydessä.[1]

Erityispiirteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deathrockissa painottuu karmiva tunnelma, sisäänpäin kääntynyt mieliala ja punkin sekä post-punkin musiikillinen rakenne. Deathrock-kappaleissa käytetään yksinkertaisia sointuja, kaikuvia kitaroita, huomattavaa bassoa ja rumpuja, joissa painottuu toistuva heimomainen 4/4-tahtilaji. Tunnelman luomiseksi käytetään riipiviä kitaroita, koskettimia ja kokeiluja eri soittimien kanssa. Sanoitukset vaihtelevat mutta ovat tyypillisesti sisäänpäin kääntyneitä, surrealistisia ja käsittelevät synkeitä teemoja eristyksestä, katkeruudesta, menetyksestä, elämästä, kuolemasta jne.

Kuitenkin usein yksinkertaiset rakenteet, raskas tunnelma ja rytminen musiikki asettavat paljon edellytyksiä laulajalle, [2] joka pyrkii välittämään monimutkaisia tunteita, joten deathrock-laulajilla on tyypillisesti voimakas, omaleimainen ääni ja vahva lavaeläytyminen läsnä.

Yhteydet horror punkiin ja psychobillyyn

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: horror punk ja psychobilly

Muista punkin alalajeista lähimpänä deathrockia ovat horror punk ja psychobilly. Siinä missä deathrock on punkin, post-punkin ja kauhun yhdistelmä, on horror punk punkin, doo-wopin ja kauhun yhdistelmä. Psychobilly taas on punkin, rockabillyn ja kauhun yhdistelmä. Koska kauhu on näille lajeille yhteinen tekijä, on niillä olemassa varteenotettavia limittymiä.

Yleisesti ottaen horror punk kuulostaa äänekkäämmältä ja nopeammalta kuin deathrock. Päinvastoin deathrock kuulostaa sisäänpäin kääntyneemmältä ja romanttisemmalta kuin horror punk. Koskettimet ovat toinen erottava tekijä: deathrock-yhtyeet käyttävät niitä usein tunnelman luomiseen kun taas horror punk ja psychobilly-yhtyeet eivät. Psychobilly sen sijaan on helpompi erottaa deathrockista ja horror punkista, koska psychobilly-yhtyeet käyttävät usein etualalle miksattua bassoa[3] siinä missä horror punk- ja deathrock-yhtyeet eivät.

Nimellisistä yhtäläisyyksistä huolimatta deathrockilla ei ole mitään tekemistä death metalin kanssa, joka on metallimusiikin alalaji.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etymologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termiä deathrock käytettiin ensimmäisen kerran 1950-luvulla kuvaamaan yhteydetöntä rock and rollin genreä nimeltään "death rock", joka alkoi vuonna 1958 Jody Reynoldin julkaistua "Endless Sleep" -kappaleensa[4] ja päättyi vuonna 1964 J. Frank Wilsonin kappaleeseen "Last Kiss". [5] Nämä kappaleet, jotka kertoivat kuolleista nuorista, herättivät huomiota niiden sairaalla mutta romanttisella näkökulmallaan, puhutuilla osillaan ja ääniefekteillään. The Shangri-Lasin "Leader of the Pack"-kappale on kiistatta tunnetuin esimerkki termin käytöstä 1950–1960-luvuilla.[6]

Termi deathrock ilmestyi uudelleen käyttöön 15 vuotta myöhemmin vuonna 1979 ilmaisemaan Yhdysvaltojen länsirannikon punkyhtyeitä, jotka myöhemmin yhdistettiin deathrocksuuntaukseen ja todennäköisimmin joltain seuraavista lähteistä: Rozz Williamsilta, joka oli Christian Death -yhtyeen perustajajäsen, ilmaisemaan hänen yhtyeensä tyyliä[7]. Tai vähemmän suosittu teoria: Nick Zeddin vuoden 1979 elokuvasta They Eat Scum, jossa esiintyi fiktiivinen kannibalistinen "death rock" punkyhtye nimeltään "Suzy Putrid and the Mental Deficients".[8]

Alkuperä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmat vaikutteet joillekin deathrock-yhtyeille, kuten 45 Gravelle esimerkiksi, voidaan johtaa kauhuteemaiseen 1950–1960-lukujen rock and roll -yhtyeisiin kuten Bobby “Boris” Pickettiin "Monster Mash"-kappaleellaan, Screamin' Jay Hawkinsiin kappaleellaan "I Put a Spell on You" ja Screaming Lord Sutch & the Savagesiin kappaleellaan "Murder in the Graveyard". Nämä kappaleet käyttivät ääniefektejä [9] luomaan karmivan tunnelman, käsittelivät tabuja kuten kannibalismia humoristisella, usein myös camp-henkisellä otteella, ja niitä soitetaan edelleen deathrock-klubeilla.[10].

Tämä kauhun vaikutus rockmusiikkiin jatkui 1960- ja 1970-luvuille teatraalisten glam rock, shock rock ja hard rock -yhtyeiden, kuten jo 60-luvun puolivälissä aloittaneen Alice Cooperin [11] ja 70-luvun alussa aloittaneen KISSin mukana. Rozz Williams on erityisesti maininnut Alice Cooperin ja KISSin 1970-luvun tuotokset lapsuuden aikaisiksi vaikutteikseen. [12] 45 Grave on myös levyttänyt Alice Cooperin "School's Out" -kappaleen debyyttialbumilleen.

Muita rock ja glam rock -yhtyeitä, jotka vaikuttivat moniin varhaisiin deathrock-yhtyeisiin olivat: The Doors, David Bowie, The Velvet Underground, Iggy Pop and the Stooges, The Cramps, T. Rex, New York Dolls, The Damned, MC5 ja Richard Hell and the Voidoids.

Useimmat näistä artisteista tutkivat synkkiä teemoja ja joskus lisäsivät kauhuteemaista ilmettä esityksiinsä, tai heidän musiikkiaan käytettiin kauhuelokuvien ääniraidoilla.

Maila Nurmen roolihahmo Vampira vaikutti tummanpuhuvalla tyylillään deathrockin ulkoisiin piirteisiin.

Kauhuelokuvat myös suoraan vaikuttivat deathrock-artisteihin. Dinah Cancerin mukaan italialaisilla kauhuelokuvilla olivat suuri vaikutus 45 Graven ulkoiseen ilmeeseen[13]. Zombie-elokuvat vaikuttivat moniin deathrockartisteihin, erityisesti George Romeron Night of the Living Dead (1968) ja sen jatko-osat. John Russon Return of the Living Dead (1985), jossa esiintyi Linnea Quigley ja lähinnä punkista koostuva ääniraita, [14] vaikutti myöhempiin deathrockyhtyeisiin. Kauhuteemaiset TV-sarjat, kuten The Addams Family, The Munsters, The Twilight Zone ja Dark Shadows toivat ulkoista vaikutusta, samoin pelottavasti pukeutuneet kauhuelokuvajuontajat televisiossa kuten Vampira [15] Los Angelesissa, John Zacherle Philadelphiassa ja New Yorkissa, Elvira Los Angelesissa (ja myöhemmin valtakunnallisesti) sekä Ghoulardi [16] Clevelandissa.

Kauhu ei ollut kuitenkaan ainoa deathrockiin vaikuttanut tekijä. Film noir, surrealismi, kabaree, erilaiset uskonnolliset ikonografiat (katolisuudessa lähinnä) ja voodoo toivat sekä lyyristä että visuaalista innoitusta deathrock-artisteille.

Esiintulo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Christian Death 1334 ja Eva O esiintymässä 2008.

Deathrockin ensimmäinen esiintulo tapahtui Yhdysvalloissa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa varhaisen punk rockin ja hardcore punkin synkempänä ilmentymänä Los Angelesin musiikkipiireissä. [17]. Varhaisin ja parhaiten dokumentoitu deathrock-musiikkiala oli Los Angelesissa, joka keskittyi yhtyeisiin The Flesh Eaters (1977), Kommunity FK (1979), 45 Grave (1979), Christian Death (1979), Gun Club (1981), Voodoo Church (1982), Burning Image (1983) ja Super Heroines.

Kuitenkin muissa Yhdysvaltojen läntisissa kaupungeissa oli yhtyeitä, jotka saattoi luokitella deathrockiksi, kuten Theatre of Ice (1978) Fallonissa, Nevadassa ja Mighty Sphincter (1980) Phoenixissa, Arizonassa. Nämä varhaiset länsirannikon deathrock-yhtyeet toivat synkkiä mutta soitettavia teemoja kauhuelokuvista, film noirista, surrealismista ja uskonnollisesta kuvastosta. [18] Muutamat yhtyeet sekoittivat hardcore punkia goottilaiseen tyyliin, mainittavimmin TSOL. [19] ja Burning Image [20].

Näitä varhaisia deathrock-yhtyeitä ei heti tunnistettu osaksi punkin alalajia: niitä pidettiin vain punkin synkempänä makuna eikä vielä osana eri musiikkiliikettä. [21] Tuona aikana nämä yhtyeet soittivat samoilla tapahtumapaikoilla kuin punk, hardcore punk ja uusi aalto -yhtyeet. Samanlainen tilanne oli New Yorkissa vuosien 1978–1979 tietämillä, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa, jossa punk rock -yhtyeet kuten The Cramps ja Misfits, kuten myös The Mad (tulevan kauhuelokuvien efektitaiteilijan Screaming Mad George edustamana) oli lisännyt laaja-alaisia kauhuelokuvateemoja sanoituksiinsa, näköaistia koskettavaan ilmeeseen ja lavaesitykseensä, vaikka he eivät käyttäneet termiä deathrock kuvaamaan yhtyettä.

Vakiintuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brittiläinen Alien Sex Fiend -yhtye esiintymässä Ranskassa, Pariisin Loco-klubilla 2007.

Samoihin aikoihin kun deathrock tuli esille nimenomaan punkin synkempänä ilmentymänä Yhdysvalloissa, punkin ja post-punkin alagenret kehittyivät itsenäisesti Englannissa. [21].

Vuoteen 1982 mennessä joukko synkempiä post-punkyhtyeitä oli yhdistynyt punk rockin ja ensimmäisen sukupolven post-punkyhtyeiden innoittamana erityisesti meluisampien 1980–1981 post-punkyhtyeiden UK Decayn, Killing Joken ja Theatre of Haten johdosta). Pääasialliset yhtyeet tässä uudessa suuntauksessa olivat Sex Gang Children ja Southern Death Cult. Mukaan lukien Brigandage, Blood and Roses, Ritual ynnä muut. Englannin media kutsui heitä "positiiviseksi punkiksi" erottaakseen heidät muista yhtyeistä, jotka pyrkivät saamaan punk-leiman, kuten UK 82 ja Oi! -yhtyeet. Nämä positiiviset punkyhtyeet hyödynsivät heimomaista rummutustyyliä, kimakkaäänistä vokalisointia, riipivää kitarointia, bassoa melodisena ja johtavana instrumenttina sekä visuaalista ilmettä, joka sekoitti glamia, Amerikan alkuperäisasukkaiden sotamaaleja ja piikikkäitä hiustyylejä. Muita suuntaukseen liittyviä yhtyeitä olivat Ausgang, Inca Babies ja Bone Orchard, jotka käyttivät tasatahtisia komppeja sekä piikikästä ulkonäköä ilmaisussaan mutta ottivat enemmän innoitusta The Birthday Party -yhtyeeltä.

Vuoden 1983 kuluessa lontoolaisessa klubissa nimeltä Batcave kehittyi sivuava suuntaus. [22] Klubissa, joka oli alun perin nähty glam rockiin ja uuteen aaltoon erikoistuneena tapahtumapaikkana, esiintyi usein kaksi yhtyettä, Specimen ja Alien Sex Fiend. He kehittivät tyyliänsä Englannin pop-kulttuurissa, ja ottivat vaikutteita kauhusta, mikä asetti heidät erilleen muusta glam- ja post-punksuuntauksesta. Myös vuonna 1983 The Gun Club kiersi Eurooppaa [23] kuten myös Christian Death,[24] mikä tarkoitti, että eurooppalainen ja yhdysvaltalainen deathrock-suuntaus saattoi vaikuttaa keskenään toisiinsa.

Vuoteen 1984 mennessä termi "postitiivinen punk" oli vanhentunut ja heimomaisia positiivisia punkyhtyeitä, Batcaven piirien monia yhtyeitä ja Leedsistä kotoisin olevia yhtyeitä, (kuten The Sisters of Mercy [25], March Violets, Red Lorry Yellow Lorry ja muita) jotka käyttivät rumpukoneita, alettiin kutsua "goottilaisiksi" [21] tai goottirockiksi. [26] Samana vuonna kalifornialainen deathrock-yhtye Kommunity FK teki kiertueen Sex Gang Children kanssa (ja seuraavana vuonna Alien Sex Fiendin kanssa [27]), mikä jatkoi kehityssuuntaa, jossa yhdysvaltalaiset ja brittiläiset suuntaukset sekoittuivat.

Yhteensopimattomat eroavaisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun deathrock, positiivinen punk ja Batcaven yhtyeet olivat tarpeeksi samanlaisia, jotta niitä voisi nimittää "goottilaisiksi", jatkoivat myöhemmät goottirockin sukupolvet suuntaa kehittyen pois alkuperäisen tyylin piiristä.

1980-luvun puolessävälissä toisen aallon goottirockyhtyeet alkoivat siirtyä pois punk- ja post-punkjuuriltaan kohti vakavampaa, rockiin suuntautuneempaa otetta. [28]. Bauhaus hajosi, Rozz Williams jätti Christian Deathin ja The Sisters of Mercystä kehkeytyi hallitseva sekä tyylin vaikuttavin goottirockyhtye. Termiä "goottirock" alettiin suosia enemmän kuin "deathrockia" (aiemmin niitä oli käytetty vaihtoehtoisesti). Se oli muutos, jota Rozz Williams oli luonnehtinut The Sisters of Mercyn aikaan saamaksi vaikutukseksi. [29] Lopulta termiä "deathrock" käytettiin harvoin paitsi takautuvasti tarkoittamaan Los Angelesin yhtyeitä 45 Grave ja Christian Death.

1990-luvun koittaessa Kaliforniassa, Sean Brennanin edustama yhtye nimeltä London After Midnight soitti erästä deathrockia sivuavaa tyyliä, ja olivat pääesiintyjänä tapahtumassa, jossa soitti myös Shadow Project(Rozz Williamsin ja hänen vaimonsa Eva O:n perustama uusi deathrock-yhtye). Kuitenkin, vakavien uhkausten, tappelujen ja vastaavan toiminnan jälkeen deathrock-muusikoiden keskuudessa, kuten Faith and the Muse ja Ghastly Magazine, yhtye katkaisi kaikki yhteytensä piireihin ja siirtyi Nine Inch Nailsin ja vastaavien kaltaiseen tyyliin. [30] Tähän päivään saakka yhtye on kuitenkin pysynyt yhtenä suosituimpana esiintyjänä goottialakulttuurissa.

1990-luvun puolessä valissä alkoi niin kutsuttu goottirockin kolmas aalto, kun musiikki etääntyi kauemmas sen punk- ja post-punkjuuriltaan lisäämällä elementtejä rankemmasta industrialista sekä EBM:n toistuvista ja elektronisista äänistä. Jotkut klubit jättivät kokonaan deathrockin ja ensimmäisen aallon goottirockyhtyeet pois ohjelmistostaan houkuttaakseen niin kutsuttua crossover-yleisöä. [31]. Nämä muutokset vieraannuttivat monet goottipiireissä,[32] jotka suosivat eloisampaa ja punkimpaa deathrocktyyliä [33] ja johti etsimään aiempia deathrock-juuriaan. [34].

Elpyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes 20 vuotta sen jälkeen kun deathrock ensimmäisen kerrän ilmestyi musiikkipiireihin Etelä-Kaliforniassa, alkoi deathrockin elpyminen siellä. Vuoden 1998 aikana Long Beeachilla, Kaliforniassa, erään paikallisen baarin, Que Seran omistajat alkoivat järjestää yhdenillan "vanhan koulukunnan" goottilaisia Halloween-juhlia. Menestyksekkään kokeilun jälkeen tapaus alkoi levitä tavalliseen deathrock-klubiin nimeltä Release the Bats [35] ja ensisijaiseen leviävän deathrock-suuntauksen elpymispisteeseen Kaliforniassa. (Klubi on nimetty australialaisyhtye The Birthday Partyn kappaleen mukaan.)

Nykyinen deathrock-suuntaus on samanlainen kuin alkuperäinen deathrock-piiri Los Angelesissa ja Batcaven suuntaus Lontoossa [36]. Klubien lisäksi tämän hetkinen piiri on keskittynyt konserttien, erikoistapahtumien, juhlien ja kauhuelokuvaesitysten ympärille. Internet on ratkaisevassa roolissa deathrockin elpymisessä. On websivuja, jotka ovat keskittyneet keskusteluun deathrockmusiikista, -yhtyeistä ja -muodista sekä myös kauhuelokuvista unohtamatta virtuaalisia yhteisöjä kuten MySpace.

Englannin deathrock-suuntaus kasvaa vilkkaasti, erityisesti Lontoossa. Kaupungissa vietetään säännöllisiä deathrock-iltoja kuten Dead & Buried (nimetty Alien Sex Fiend -yhtyeen kappaleen mukaan.)

Varhaista deathrock-suuntausta vastoin nykyisessä on asioita, jotka eivät olleet mukana 1970-luvun lopulla. Ensinnäkin on tapahtunut siirtymistä enemmän post-punktyyliin 1980-luvun eurooppalaisyhtyeiden vuoksi. Toiseksi, mukana on epäpoliittinen psychobillyn vaikutus, joka kehottaa politiikan vastaiseen keskusteluun, sillä poliittinen eripura saattaisi vahingoittaa piirejä. Kolmanneksi, Drop Dead Festival, joka on vastaava psychobilly-tapahtuma Hootenannyyn, antaa vähemmän tunnetuille yhtyeille mahdollisuuden esiintyä suuremman yleisön edessä. [37].

Artisteista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dinah Cancer, 45 Graven laulaja.

Christian Deathin esikoisalbumia Only Theatre of Pain (1982) pidetään yleisesti ensimmäisenä puhtaana deathrock-albumina [38] eikä sitä voi kutsua synkäksi punkiksi, horror punkiksi, saatikka post-punkiksi. Siten Rozz Williamsia, joka laulaa Christian Deathissa, Shadow Projectissa ja Premature Ejaculationissa pidetään deathrockin merkittävimpänä artistina. Patrick Mataa Kommunity FK-yhtyeestä pidetään toisena vaikuttavana miespuolisena deathrock-artistina.

Dinah Canceria kutsutaan toisinaan deathrockin kuningattareksi, [39], deathrockin jumalattareksi [40] ja deathrockin ylipapittareksi [7] sen vuoksi, että hänellä on merkittävä rooli 45 Grave-yhtyeen edustajana. Oli aika jolloin naislaulajia pidettiin harvinaisina deathrock-piireissä. Muita vaikuttavia naispuolisia deathrock-artisteja ovat Voodoo Churchin Tina Winter sekä erityisesti Eva O, joka vaikutti Christian Deathissa, Shadow Projectissa, Super Heroinesissa ja siirtyi myöhemmin soolouralle.

Los Angelesin yhtyeet eivät olleet yksin vastuussa deathrock-tyylin muodostumisesta: monet artistit Yhdysvalloissa julkaisivat EP:tä ja LP:tä, joita nykyään voisi kutsua deathrockiksi, kuten aiemmin mainittua Theatre of Icea ja Mighty Sphincteria. Englantilaisyhtyeet, kuten Joy Division, Bauhaus ja Siouxsie and the Banshees muiden muassa vaikuttivat myös ratkaisevasti deathrock-tyyliin lisäämällä voimakkaita post-punkvaikutteita. Muut yhtyeet ympäri maailmaa lisäsivät myös omia osuuksiaan deathrockiin, kuten Xmal Deutschland Saksassa, Virgin Prunes Irlannista ja The Birthday Party Australiasta.

The Sisters of Mercyä, joiden musiikkia soitetaan jatkuvasti deathrock-klubeilla, ei kuitenkaan pidetä deathrockyhtyeenä. Yhtyeen tyyliä parhaiten kuvaavana pidettävä albumi, Floodland, on enemmän perujaan toisen aallon goottirockyhtyeille (sillä yhtye oli aallon merkittävin vaikuttaja). [41]

Vaikutus goottimetalliin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christian Deathin ja Shadow Projectin 1990-luvun metallisten deathrock-albumien katsotaan vaikuttaneen merkittävästi goottimetallin syntymiseen ja kehitykseen. Deathrockissa ylipäätänsä oli merkittäviä hard rock -vaikutteita, joita vietiin raskaampaan suuntaan. Varhaisten deathrock-yhtyeiden tiedetään saaneen vaikutteita muun muassa heavy metal -yhtye Black Sabbathilta [42]

Sivuavia tyylilajeja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Deathrock&oldid=22647472”