Supikoira

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Supikoira
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia[2]
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Nyctereutes
Laji: procyonoides
Kaksiosainen nimi

Nyctereutes procyonoides
(Gray, 1834)

Synonyymit
Supikoiran levinneisyys. Luontainen elinalue on merkitty sinisellä ja istutusalueet punaisella.
Supikoiran levinneisyys. Luontainen elinalue on merkitty sinisellä ja istutusalueet punaisella.
Alalajit[2]
  • N. p. procyonoides
  • N. p. koreensis
  • N. p. orestes
  • N. p. ussuriensis
  • N. p. viverrinus
Katso myös

  Supikoira Wikispeciesissä
  Supikoira Commonsissa

Supikoira (Nyctereutes procyonoides) on alun perin Itä-Aasiasta kotoisin oleva pienikokoinen ja pitkäkarvainen koiraeläinlaji. Se on levinnyt istutettuna vieraslajina Ural-vuoriston länsipuolelle Eurooppaan. Suomeen se on vaeltanut sekä Karjalankannasta pitkin että Laatokan pohjoispuolelta. Sitä pidetään nykyään Suomen luonnon kannalta haitallisena vieraslajina.[4] Supikoira poikkeaa elintavoiltaan muista koiraeläimistä, sillä se syö paljon kasviravintoa ja voi vaipua talviuneen.

Piirteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Supikoiran levitetty nahka.
Supikoiran kallo.

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Supikoiran kokonaispituus on noin 65–100 senttimetriä, josta vartalon osuus on 45–70 senttimetriä ja hännän 20–30 senttimetriä.[5] Supikoiran säkäkorkeus on 20–30 senttimetriä. Eläin painaa 5–10 kilogrammaa, ja on painavimmillaan syksyllä ennen talviunen alkamista[6]. Turkistarhoilla kasvatetut supikoirat voivat kasvaa yli 10 kilogramman painoisiksi[6] ja poiketa väritykseltään luonnonvaraisista yksilöistä.[7] Pitkä ja tuuhea mustan-, ruskean-, harmaan- ja valkoisenkirjava turkki saa sen näyttämään todellista kokoaan suuremmalta. Turkki on paksuin syksyllä ja talvella, ja sen pohjavilla on hyvin tiheää. Nuoret yksilöt ovat lyhytkarvaisempia ja ruskeampia kuin aikuiset.[5]

Supikoiran korvat ovat pyöreäkärkiset, lyhyt ja terävä kuono[6] on valkoinen ja silmänympärykset, posket, jalat ja vatsa mustat.[5] Kaukaa katsottuna supikoiran vartalo voi näyttää poikkiraitaiselta. Pää on suhteellisen pieni[6], raajat ovat ohuet ja lyhyet.[5] Supikoira muistuttaa ulkonäöltään puolikarhuihin kuuluvaa pesukarhua eli supia[8], mistä se on saanut suomen- ja englanninkieliset nimensäkin.[9][10] Myös supikoiran tieteellinen lajinimi procyonoides viittaa pesukarhuihin (Procyon).

Ääntely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Supikoira on ilmeisesti ainoa koiraeläinlaji, joka ei hauku.[9]

Jäljet ja jätökset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Supikoiran jalanjäljet muistuttavat ketun jälkiä, mutta ovat hieman leveämmät.[11]

Asutun supikoiranpesän suuaukon edustalla on viuhkan muotoinen maakasa.[11] Koloon johtava kulku-ura on kapeampi kuin ketulla ja vähemmän tallattu kuin mäyrällä.[11]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luontainen levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Supikoira elää luontaisesti Tyynenmeren läheisyydessä Itä-Aasiassa, jossa sen levinneisyys ulottuu Japaniin, Itä-Kiinaan[11], Mongoliaan, Korean niemimaalle, Venäjälle[2] ja Vietnamiin.[1] Sen leviämisen luontaisesti Aasian keskiosiin ja lännemmäs ovat estäneet luultavasti mantereen sisäosien ankarat talvet.[10]

Siirtoistutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1929–1955[12] supikoiraa istutettiin kaikkiaan 9 100 yksilöä turkiseläimiksi Neuvostoliiton Euroopan-puoleisiin osiin, kuten Ukrainaan ja Valko-Venäjälle. Joidenkin lähteiden mukaan siirrot aloitettiin Keski-Venäjällä jo vuonna 1928, ja Länsi-Venäjällä vasta 1934.[11] Istutusalueilta laji on levinnyt muualle Eurooppaan. 1970-luvun lopulla laji saavutti Ranskan.[11] Nykyään sitä tavataan yleisenä myös Baltian maissa ja Puolassa[12], sekä harvinaisempana lähes koko Euroopassa Islantia, Britanniaa ja Välimeren maita lukuun ottamatta.[2] Uzbekistanissa on erillinen populaatio, jonka alkuperää ei tiedetä.[1]

Suomea lähimmät istutukset tehtiin Syvärin eteläpuolelle ja Ilmajärven lähistölle.[5] Ensimmäinen tunnettu supikoirahavainto Suomesta on luovutetusta Karjalasta Suistamolta vuodelta 1939. Nykyisen Suomen alueelta ensimmäinen havainto on Keuruulta vuodelta 1949[13], vaikkakin joidenkin lähteiden mukaan Kainuussa pyydystettiin kolme yksilöä jo vuosina 1935–1939 ja Forssan lähellä yksi vuonna 1941.[11] Vuoteen 1953 mennessä havaintoja oli jo 16 yksilöstä.[5] Ensi kerran lajin tiedetään lisääntyneen Suomessa Uukuniemellä[11] vuonna 1962. Laji saapui maahan Karjalankannasta pitkin ja Laatokan pohjoispuolelta sekä pohjoisesta Kuolan kautta.[11] Supikoira oli Suomessa rauhoitettu vuosina 1955–1960.[14] Laji runsastui 1960-luvun puoliväliin asti varsin hitaasti, mutta 1970-luvulla leviäminen kiihtyi huomattavasti.[10] Kannat olivat huipussaan 1980-luvun puolivälissä ja ovat sen jälkeen hieman taantuneet. Nykyisin supikoiraa tavataan suurimmassa osassa maata napapiiriä myöten, lumisessa Pohjois-Suomessa se ei kuitenkaan tule kovin hyvin toimeen.[5] 2000-luvulla supikoira on kuitenkin alkanut levitä yhä pohjoisemmaksi Lappiin.[15] Suomessa on ollut myös paljon turkistarhoja, joista supikoiria on karannut luontoon. 1990-luvun puolivälissä Suomessa arveltiin olevan keväisin noin 40 000 ja loppukesällä 175 000 yksilöä,[10] ja vuonna 2010 arvio oli kasvanut puoleen miljoonaan yksilöön[16]. Korkean syntyvyyden tuottoa on pienentänyt ja kannan kasvua hidastanut lähinnä supikoirien korkea luonnollinen kuolevuus ja ihmisen harjoittama metsästys.[10]

Muissa Pohjoismaissa supikoira on uudempi ja harvalukuisempi tulokas kuin Suomessa.[16] Ruotsissa tehtiin ensimmäinen supikoirahavainto jo 1940-luvulla[11], mutta sen jälkeen lajia ei tavattu maassa vuosikymmeniin. Seuraava supikoira pyydystettiin Ruotsissa vasta vuonna 2006, ja vuoteen 2010 mennessä oli metsästetty kaikkiaan noin 60 yksilöä.[16] Suurin osa niistä oli löydetty Norrbottenin maakunnasta, jonne ne olivat saapuneet Suomesta Tornionjoen ylitse.[16] Vuonna 2010 maan kannan kooksi arvioitiin muutama sata yksilöä.[16] Norjassa oli tuolloin havaittu vasta neljä yksilöä, ja Tanskaankin laji oli vasta leviämässä Saksan kautta.[16] Syksyllä 2010 Pohjoismaat aloittivat yhteistyönä kolme vuotta kestävän ja 5,3 miljoonaa euroa maksavan projektin, jonka tavoitteena on estää supikoiran levinneisyyden laajeneminen Pohjoismaissa.[16] EU:n ja Ruotsin ympäristöhallinnon kustantaman hankkeen pääkeinoina ovat lajin metsästyksen tehostaminen maiden rajaseuduilla, kuten Suomen Länsi-Lapissa, ja eläinten vaellusten tutkimus radiopantojen avulla.[16] Vuonna 2017 Euroopan komissio lisäsi supikoiran haitallisimpien vieraslajien listalle, koska se levittää tauteja ja hävittää lintukantoja.[17]

Supikoiran menestyksen syinä ovat olleet sen kaikkiruokaisuus, kyky vaipua talviuneen ja tehokas lisääntyminen.[5] Yksittäinen yksilö saattaa yhden kesän aikana vaeltaa 500 kilometrin päähän lähtöpaikastaan.[16] Nopean alkuleviämisen aikana 1900-luvun puolivälissä lajin levinneisyysalueen raja siirtyi Euroopassa länteen jopa 40 kilometrin vuosivauhdilla[12], mutta nyttemmin supikoirakantojen kasvu Keski-Euroopassa näyttää hidastuneen. On kuitenkin arveltu, että ilmaston lämpeneminen saattaa tulevaisuudessa edistää lajin leviämistä entistä pohjoisemmaksi.[1] Nykyisin supikoiran levinneisyys rajoittuu alueelle, jolla vuoden keskilämpötila on nollan yläpuolella, lumipeite alle 80 senttimetriä paksu, lumisen ajan kesto alle 175 vuorokautta ja kasvukauden kesto vähintään 135 vuorokautta vuodessa.[1]

Laajan levinneisyytensä ansiosta laji ei ole uhanalainen, vaan se luokitellaan elinvoimaiseksi.[1] Se ei myöskään kuulu CITES-sopimuksella suojattaviin lajeihin.[1][18]

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Japaninsupikoirat eli tanukit elävät usein ihmisen läheisyydessä.

Supikoiran tyypillistä elinympäristöä ovat kosteat ja rehevät lehti- ja sekametsät, joissa on runsaasti aluskasvillisuutta. Laji viihtyy erityisesti soiden, järvenrantojen, jokien ja purojen läheisyydessä ja erityisesti syksyisin peltojen laitamilla. Sitä ei yleensä tavata suurissa luonnontilaisissa erämaissa.[1] Suomen saaristossa laji suosii kuitenkin kuivia mäntymetsiä, joissa kasvaa variksenmarjaa.[1] Supikoiria elää myös ihmisasutuksen lähellä, ei kuitenkaan kaupunkien keskusta-alueilla.

Elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käyttäytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaksi supikoiraa lepäilemässä.

Supikoira on elintavoiltaan huomattavan samankaltainen kuin näätäeläimiin kuuluva mäyrä. Se on yöeläin, joka viettää päivät pesässään.[5] Supikoira käyttää usein ketun tai mäyrän kaivamaa valmista luolaa, mutta voi myös itse kaivaa kolon esimerkiksi mäenrinteeseen, suuren kiven alle tai rakennuksen, kuten ladon, lattian alle. Joskus se voi elää luolastossa, jota samanaikaisesti käyttää myös mäyrä, mutta tämä on hyvin harvinaista.[11] Pesän lähellä on erityisiä käymälöitä, joihin kaikki reviirin yksilöt tekevät tarpeensa.[11] Käymälät ovat osa reviirin rajojen merkintää, ja niitä on tiheimmässä kesäisin.[9]

Supikoirat elävät yleensä pareittain.[10] Kesästä syksyyn ja toisinaan talvenkin yli emoilla on poikaset seuranaan. Lajin reviirin koko vaihtelee: Japanin tanukeilla tyypillisen elinpiirin laajuus on 10–50 hehtaaria ja Euroopan ussurinsupikoirilla 100–200 hehtaaria[9], joskus kaikkein karuimmilla alueilla enintään 2 000 hehtaaria.[10] Se on eläimen kokoon nähden siis suhteellisen pieni. Reviirirajat eivät ole kovin tiukat, vaan useat parit voivat käyttää samoja ruokailupaikkoja; samoilla alueilla liikkuvien parien välisiä suhteita ei kuitenkaan tunneta kovin hyvin.[9] Sosiaalisissa tilanteissa ne viestivät pitämällä häntäänsä ilmassa.[9] Arvojärjestyksessä alimpana olevat eivät kuitenkaan heiluta häntäänsä.[6][9] Yhdessä elävät supikoirat sukivat usein toistensa turkkeja.[6]

Tarvittaessa supikoira voi nukkua talviunta, toisin kuin muut koiraeläimet.[19] Tätä tapahtuu kuitenkin vain pohjoisilla alueilla, Keski-Euroopassa supikoirat ovat hereillä vuoden ympäri.[11] Unen aikana sen aineenvaihdunta hidastuu neljänneksellä.[9] Lumen tulon mukaan marras–joulukuussa alkava ja helmi–huhtikuussa päättyvä[11] talviuni ei ole yhtäjaksoista niin kuin karhulla tai mäyrällä, vaan supikoira voi tulla suojakeleillä tai rasvakerroksen ehtyessä ulos pesästään ulostamaan ja etsimään ravintoa. Matalajalkaisena ja kapeatassuisena se ei kuitenkaan pysty liikkumaan kovin syvässä lumihangessa[11], joten se käy yleensä vain muutaman sadan metrin päässä[11] ja palaa pesään muutaman tunnin tai päivän kuluttua.[5] Koska supikoiran talviuni alkaa myöhään ja päättyy jo varhain keväällä, se voi toisinaan nukkua samassa luolastossa myöhemmin heräävän mäyrän kanssa.[11] Jos supikoira ei ehdi poistua pesästä tarpeeksi aikaisin, mäyrä saattaa tappaa sen.[11]

Ravinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Supikoira on kaikkiruokainen, ja sen ravinnonkäyttö vaihtelee elinalueen ja vuodenaikojen mukaan.[11] Se syö myyriä, hiiriä, sammakoita, kaloja[11], marjoja, hedelmiä, juureksia,[15] viljaa[11], hyönteisiä, matoja, etanoita, raatoja ja linnunmunia[15], jopa ruohoja[10] ja vihanneksia[15]. Eteläisten alueiden yksilöt syövät enemmän hyönteisiä ja kasviravintoa kuin pohjoisten alueiden.[11] Eläin vierailee mielellään tunkioilla ja kaatopaikoilla etsimässä ruuantähteitä. Valmistautuessaan syksyllä talviuneen, supikoira keskittyy syömään etupäässä marjoja, varsinkin mustikkaa ja puolukkaa, sekä viljaa.[5][1] Niillä eläin kerryttää nahkansa alle ja sisäelinten ympärille paksun rasvakerroksen.[5] Huonoja marjasyksyjä seuraavina talvina supikoiria kuolee paljon, ja hengissä selvinneetkin ovat keväällä huonossa kunnossa.[10]

Saalistajana supikoira on suhteellisen kömpelö, mutta saa toisinaan kiinni jänisten ja maassa pesivien lintujen poikasia[15]. Yöllä saalistavana eläimenä sen on havaittu saalistavan myös maassa nukkuvia aikuisia lintuja, kuten metsäkanalintujalähde?. Sen näköaisti on muihin koiraeläimiin verrattuna heikko, joten ravintoa etsiessään se käyttää enimmäkseen hajuaistiaan.[6] Sen hampaistokaan ei sovellu suurten saaliiden tappamiseen, sillä sen kulma- ja raateluhampaat ovat suhteellisen pienikokoiset.[11] Poskihampaat sen sijaan ovat hyvin kehittyneet, kuten muillakin tyypillisesti kaikkiruokaisilla nisäkkäillä.[11] Supikoiran suolisto on myös pidempi kuin muilla, pääasiassa lihaa syövillä koiraeläimillä.[11] Tutkimuksissa on havaittu, että supikoiran yleistymisellä Suomessa on ollut osuutta metsäkanalintujen ja sorsien vähenemiseen.[5] Tosin vaikutukset voivat olla vain paikallisia.[20] Tutkimuksissa on vähimmilläänkin havaittu yli viisi prosenttia supikoirista käyttäneen lintuja ravinnokseenlähde?. Huonoista saalistajaominaisuuksistaan huolimatta supikoiralla voi paikallisesti olla vaikutusta riistalintu- ja sammakkoeläinkantoihin[16], sillä se on usein erittäin runsaslukuinen verrattuna alkuperäisiin petoeläinlajeihin, kuten kettuun, ja se liikkuu mielellään rannoilla, kosteikoissa ja muissa lintujen ja sammakoiden suosimissa pesimäympäristöissä.[11] Myös supikoiran saalistus keskittyy kotoisia lajeja tehokkaammin poikasiin ja linnunmuniinlähde?. Vastaavasti supikoirasta voi olla myös hyötyä ihmisille, sillä se syö rottia, myyriä ja piisameita.[11]

Supikoira valkovenäläisessä eläintarhassa.

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Supikoiran kiima-aika ajoittuu helmi–maaliskuuhun[6], heti talviunesta heräämisen jälkeen. Pari pysyttelee yleensä yhdessä vuodesta toiseen, joskin urokset saattavat toisinaan nahistella keskenään naaraista. Ne tuottavat yleensä yhden poikueen vuodessa.[6] Muiden koiraeläinten tapaan supikoiratkin jäävät parittelun jälkeen hetkeksi toisiinsa kiinni.[9] Supikoira lisääntyy tehokkaasti, sillä jopa 90 prosenttia naaraista synnyttää vuosittain.[10] Naaras synnyttää 60–63 vuorokauden kantoajan[9] jälkeen touko–kesäkuussa pesäänsä yleensä 6–12 sokeaa tumma- ja pehmeäturkkista pentua. Poikasten lukumäärä vaihtelee edeltäneen talven ankaruuden[10] ja naaraalle tarjolla olleen ravinnon, varsinkin myyrien, määrän mukaan. Vankeudessa poikasia voi syntyä kerralla jopa yli 20. Pentujen silmät avautuvat 9–10 vuorokauden kuluttua, ja muutamia päiviä myöhemmin pennut ottavat ensiaskelensa pesän ulkopuolella.

Uros avustaa poikasten hoidossa heti alusta alkaen. Se vahtii ja lämmittää pentuja naaraan ollessa ravinnonhaussa, ja viettää pesällä jopa enemmän aikaa kuin naaras.[10] Urokset ovatkin alkukesällä usein laihoja, koska ne eivät ehdi itse syödä niin paljon kuin naaraat.[10] Naaras ruokailee paljon, koska pennut syövät vain maitoa; useimmista muista koiraeläimistä poiketen supikoirat eivät tuo pennuille kiinteää ravintoa.[10] Syynä on se, että varsinkin alkukesällä supikoira syö enimmäkseen pienikokoisia saaliseläimiä, kuten hyönteisiä ja sammakoita.[10] Emot voivat siirtää poikaset toiseen pesään, jos ne kokevat ensimmäisen pesäpaikan turvattomaksi.[20] Noin kuukauden ikäisinä poikaset vieroitetaan maidosta. Tällöin niiden karkea päällyskarva näkyy jo selvästi. Noin kolmen kuukauden ikäisinä pennut seuraavat emojaan saalistusretkille. Puolivuotiaana ne ovat miltei täysikasvuisia ja selviytyvät omillaan, mutta pysyttelevät usein seuraavan talven yli emojensa seurassa, kunnes ovat valmiita perustamaan oman perheensä.

Uhat ja elinikä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorten supikoirien kuolleisuus on suuri: poikasista arviolta vain joka kymmenes jää henkiin.[19] Niitä uhkaavat esimerkiksi saalistajat, syyhyn, penikkataudin ja rabieksen tapaiset sairaudet[1], loiset, saasteet, lumi, liikenne sekä metsästys. Supikoiralla on oma kirppulajinsa, Chaetopsylla globiceps (synonyymi Achaetopsylla kohauti)[21]. Koiraeläimeksi supikoira on hidas[6] ja heikkoleukainen, ja jää siksi helposti suurempien petoeläinten saaliiksi. Ahdistettuna se voi painautua[11] tai heittäytyä maahan ja esittää kuollutta, eikä reagoi silloin edes kosketukseen.[9] Taitavana uimarina se voi myös paeta saalistajaa veteen. Erityisesti susi on merkittävä supikoirien saalistaja.[22] On havaittu, että susikannan runsastuminen tietyllä alueella johtaa siellä kettu- ja supikoirakantojen pienenemiseen ja metsäkanalintujen runsastumiseen, koska suurpedot tappavat pienempiä petoja vähentääkseen kilpailua ravinnosta.[22]

Supikoira voi vankeudessa elää jopa 16-vuotiaaksi[23], mutta luonnossa elinikä jää yleensä alle puoleen tästä.

Luokittelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tanuki poikkeaa ulkonäöltään muista alalajeista.

Supikoira on Nyctereutes-suvun ainoa jäljellä oleva laji.[3] Muut kuusi fossiileista tunnettua lajia ovat kuolleet sukupuuttoon jo esihistoriallisena aikana. Viime jääkaudella Euroopassakin eli supikoiran sukuisia, mutta sitä hieman kookkaampia lajeja.[10]

Supikoira jaetaan viiteen alalajiin: N. p. procyonoides, N. p. koreensis, N. p. orestes, N. p. ussuriensis (ussurinsupikoira) ja N. p. viverrinus (japaninsupikoira eli tanuki).[2][24] Jotkin lähteet mainitsevat kuudennen alalajin N. p. albus.[1] Aiemman luokittelun mukaan alalajeja oli vain kolme.[11] Eurooppaan kotiutuneet yksilöt ovat ussurinsupikoiria (N. p. ussuriensis)[9], joita luontaisesti esiintyy Ussuri- ja Amur-jokien alueilla.[11]

Supikoira ja ihminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Supikoira turkistarhan häkissä.

Supikoira on arvokas turkiseläin, jota kasvatetaan paljon turkistarhoissa. Tarhaus aloitettiin ensimmäisen kerran Venäjän Kaukoidässä vuonna 1928.[9] Suomessa supikoiran tarhakasvatusta kokeiltiin ensimmäisen kerran 1940-luvulla.[7] Suomalainen tarhakanta sai varsinaisesti alkunsa kuitenkin vasta vuonna 1972 kolmesta luonnosta pyydystetystä yksilöstä.[11] Luonnosta pyydystettyjen, elävien supikoirien myymistä turkistarhoille harjoitettiin paikoitellen myöhemminkin.[16] Niiden jälkeläisten turkkeja myytiin vuosikymmen myöhemmin, vuonna 1982, jo 27 000 kappaletta.[11] Nykyisin suomalaisilta tarhoilta saadaan vuosittain hieman yli 100 000 nahkaa[6], ja Suomesta on siten tullut maailman suurin supikoiraturkisten tuottajamaa.[7][18] Maailman vuosittainen kokonaistuotanto on noin 160 000 nahkaa.[18] Suomessa tuotetusta supikoiraturkiksesta käytetään nimitystä ”suomensupi”.[6][7][18][9] EU-maista supikoiraa tarhataan Suomen lisäksi vain Puolassa.[18] Lajin kasvatus turkiseläimeksi on lopetettu Ruotsissa ja Unkarissa.[1] Japanissa eläimen turkeista valmistetaan vaatteiden lisäksi harjoja, leluja ja muita tuotteita.[1] Turkistarhojen lisäksi lajia kasvatetaan lukuisissa eläintarhoissa ja -puistoissa.

Neuvostoliittolaisten toteuttamien siirtoistutusten syynä oli halu saada uusi laji alueen länsiosien riistavalikoimaan.[1] Supikoira oli Suomessa riistaeläin vuoteen 2019 asti[25], jota metsästettiin sekä turkin vuoksi että lajin vahingollisuuden takia.[5] 1.6.2019 alkaen supikoira on luokiteltu haitallisiksi vieraslajeiksi, joiden pyydystäminen ei ole enää metsästystä, vaan tappamista ja hävittämistä.[26] Yleisimmin supikoiria pyydystetään elävänä pyytävillä loukuilla[11], joihin tulleet supikoirat metsästäjä ampuu. Myös yleistä on syöttihaaskalta ampuminen. Tehokkain pyyntimuoto sen sijaan on pysäyttävällä koiralla selvennämetsästys, jolloin saadaan saaliiksi myös aikuisia yksilöitä.[16] Vuotuinen saalis on ollut kymmeniätuhansia yksilöitä, ja määrä on ollut kasvussa. Vuonna 2009 Suomessa pyydettiin jo 172 000 supikoiraa, ja lajista on siten tullut toiseksi eniten metsästetty riistanisäkäs metsäjäniksen jälkeen.[16] Suomessa[27], ja monissa muissa maissa, kuten Ruotsissa[16], sitä saa metsästää vapaasti[27][28] ympäri vuoden.[1] Japanissa lajin metsästys on tarkoin säädeltyä, ja vaatii joillakin alueilla erikoisluvan.[1] Alkuperäisellä esiintymisalueellaan Aasiassa supikoiraa on käytetty myös ihmisravinnoksi.[9] Alueilla, joilla esiintyy vesikauhua, supikoira on sairauden merkittävin levittäjä.[10] Rabiesvirus voi säilyä talviunta nukkuvassa supikoirassa seuraavaan kesään asti, kun taas sairastunut kettu olisi tuona aikana jo kuollut.[9] Lisäksi supikoirakannat ovat tiheämpiä kuin kettukannat, mikä edistää sairauden leviämistä.[11] Suomessakin oli viimeisimmän raivotautiepidemian aikana, 1980-luvun lopulla, suurin osa todetuista tautitapauksista supikoirissa.[10] Supikoirat voivat levittää myös trikiiniä, myyräekinokokkia[15] ja ketun kääpiöheisimatoa[16].

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Kauhala, K. & Saeki, M.: Nyctereutes procyonoides IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 17.7.2014. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M.: Nyctereutes procyonoides Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  3. ↑ a b c Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M.: Nyctereutes Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  4. ↑ Supikoira (Nyctereutes procyonoides) vieraslajit.fi. Viitattu 4.8.2018.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Valste, Juha: Nisäkkäät, s. 100–103. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25336-7
  6. ↑ a b c d e f g h i j k l Kupsala, K. & Rekilä, T.: Suomensupin virikehäkkikasvatus (julkaisun tiivistelmä) 13.9.2007. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus. Viitattu 4.3.2011.
  7. ↑ a b c d Tarhaeläimet: Suomensupi 2010. Turkistieto.fi. Arkistoitu 14.11.2010. Viitattu 4.3.2011. [vanhentunut linkki]
  8. ↑ Pieni Tietosanakirja 1925–1928, s. 510. Viitattu 24.11.2010.
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Macdonald, David: Nisäkkäät 1, s. 76–77. (Maailman eläimet -sarjan 1. osa) Suomentanut Matti Nurminen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8
  10. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Nummi, Petri: Mäyränelämää ja myyräntöitä, s. 63–66. Helsinki: Tammi, 1995. ISBN 951-31-0547-4
  11. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah Nummi, Petri: Suomeen istutetut riistaeläimet, s. 16–18. (Julkaisusarjan 9. osa. 2. uudistettu painos) Helsinki: Helsingin yliopisto, Maatalous- ja Metsäeläintieteen Laitos, 1988. ISBN 951-45-4760-8
  12. ↑ a b c Koskimies, Pertti: Supikoira sopeutuu mainiosti. Suomen Luonto, 2010, nro 4, s. 12. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  13. ↑ Kauppinen, Jukka: Hämmästyttävä monimuotoisuus. Luonnon tapahtumia, kansan tietoa, museohavaintoja, s. 185. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 7. Hämeenlinna, 2007.
  14. ↑ Asetus Saimaan hylkeen ja supikoiran rauhoittamisesta. Suomen asetuskokoelma 4.3.1955/110. Kumottu 16.12.1960/489.
  15. ↑ a b c d e f Lintukannoille haitallinen supikoira leviää Lappiin Yle Uutiset. 24.7.2010. Viitattu 27.5.2017.
  16. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Malinen, Jere: Suomalaismetsästäjät ovat etuvartiossa pohjoismaisessa supikoirajahdissa. Helsingin Sanomat, 18.9.2010, s. A11. (Artikkeli maksullisena verkkoversiona).
  17. ↑ Supikoira levittää loisia, lisääntyy ärhäkästi ja tuhoaa lintuja – tällainen on EU:n mustalle listalle päätynyt Suomen tuhoisin vieraslaji Helsingin Sanomat. Viitattu 26.6.2017.
  18. ↑ a b c d e Suomensupi – vastuullisesti tuotettua luksusta Turkistuottajat Oyj. Viitattu 4.3.2011. [vanhentunut linkki][vanhentunut linkki]
  19. ↑ a b Karlsson, Alice: Supikoiraperheessä isä on kotona. Suomen luonto, 2006, nro 7, s. 28–33. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  20. ↑ a b Helminen, Matti: Mihin supikoirapentue katosi? Suomen Luonto, 2010, nro 7, s. 79. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  21. ↑ Chaetopsylla globiceps Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto. Viitattu 7.7.2010.
  22. ↑ a b Malinen, Jere: Susi kettumetsällä. Metsästys ja kalastus, 2007, nro toukokuu, s. 32. Yhtyneet Kuvalehdet.
  23. ↑ AnAge entry for Nyctereutes procyonoides The Animal Ageing and Longevity Database. Viitattu 27.5.2017. (englanniksi)
  24. ↑ Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Nyctereutes procyonoides (TSN 183821) itis.gov. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  25. ↑ Metsästyslaki 28.6.1993/615 5 § Finlex. Oikeusministeriö. Arkistoitu 14.5.2011. Viitattu 27.5.2017.
  26. ↑ https://www.riistainfo.fi/haitalliset-vieraslajit/
  27. ↑ a b Supikoira (haitallinen vieraslaji) Suomen riistakeskus. 8.4.2013. Viitattu 26.7.2019.
  28. ↑ Ajantasainen lainsäädäntö: Metsästysasetus 666/1993 finlex.fi. Edita. Arkistoitu 18.1.2012. Viitattu 26.7.2019.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Supikoira&oldid=22672569”